Tarfalasta Abiskoon 2013 - vaellus Kungsledenillä

Vuoden 2012 Abiskon -reissumme kutistui parin vuorokauden mittaiseksi torsoksi johtuen vajaakuntoisista varusteista, sairastapauksesta, meidät yllättäneestä talvesta ja tästä johtuvasta   "pelonpoikasesta takapuolessa". Sairaudelle ja säälle ei voi mitään, mutta muihin asioihin voidaan onneksi vaikuttaa. Vuonna 2013 päätimme todistaa Kairalle uudelleen, että Remmiä ei niin helposti nujerreta. Tervetuloa mukaan vuoden 2013 vaellukselle kertomuksen ja kuvien kautta!

ESIPUHE

Vaellusreittimme vuonnan 2012 ja 2013

Totesimme paluun jälkeisissä kritiikkipalavereissa, että mikäli haluamme jatkaa näitä reissuja tulevaisuudessakin, niin vanhat tavat ja aatteet eivät kanna enää eteenpäin. Oli muutosten aika.

Kantamuksiemme painot ovat olleet tähän saakka siinä 24 - 25 kg ja joskus jopa ylikin, joten oli pakko miettiä kevennystä. Teimme seuraavat toimenpiteet asiantilan korjaamiseksi. Pukeutumisessa lähdettiin kerroslinjalle. Yli kilonpainoiset vaellustakit korvattaisiin uusilla alle puolikiloisilla kuoritakeilla. Niiden alle pantaisiin sitten sään ja tarpeen mukaan paitaa, pusakkaa tai mikä sitten tuntuisi itse kustakin parhaalta. Olemme myös kantaneet kairaan lähes aina tavaroita ja vaatteita, joita ei olla kuitenkaan käytetty siellä. Tälle reissulle otettaisiin mukaan vain sellaiset henkilökohtaiset tavarat ja vaatteet mitä todella tarvittaisiin ja kaikki ylimääräinen jätettäisiin armotta kotiin.

Tukevat, mutta 3,2 kg:n painoiset Savotan putkirinkat vaihdettaisiin moderneihin ja kevyempiin rosniin, paitsi Petrillä joka päätti pysyä Savotassa :-(. Minä jätin vajaat 1,5 kiloa zoomobjektiiveineen painavan  digijärkkärikameran kotiin ja otin mukaan laadukkaan 430 gramman painoisen  digikompaktin. Ruoassa emme kuitenkaan tinkineet, sillä kalorimääriä ei voinut enää pudottaa nykyisestä. Roope ja Seppo olivat laskeneet ne tarkkaan jo vuosi sitten. Ruokalistalta jäivät pois kaikki keksit, herkkujuustot, kananmunat ja pekonit sekä parisen kiloa suklaalevyä. Näillä toimilla kantamukset kevenivät jokaisella aika mukavasti. Minulla oli suurin pudotus, n. 6 - 7 kg, mikä sopi hyvin joukon nestorille. Emme menneet kaikkien kantamusten keventämisessä kuitenkaan ihan extreme -tasolle, sillä se olisi vaatinut aika suuria lisäinvestointeja mm. uusiin kevyempiin telttoihin.

Perjantai 23.8. Helsinki (Pasila) - Kolari

Kebabilla Pasilan rautatieasemalla

Autot ajettiin VR:n Pasilan asemalla olevalle autojen kuormauspaikalle. Se oli siirtynyt tänne vuosi sitten Töölöstä. Tuo siirto oli ollut meidän kannaltamme huono juttu, sillä Pasilan aseman gourmé-tarjonta on mitätöntä verrattuna Helsingin päärautatieaseman lähiseudulla oleviin lukuisiin ruokapaikkoihin.

Retkiremmi lähtövalmiina

Autojuna nro P 263 lähti ajallaan Helsingin päärautatieasemalta saapuen muutaman minuutin kuluttua Pasilaan. Kipusimme kantamuksinemme vaunuun ja asetuimme sisään makuuhytteihimme. Sieltä kuuluikin kohta perinteiset pst, pst, pst-äänet merkkinä siitä, että reissu oli alkanut. Emme viihtyneet kuitenkaan kovin pitkään ahtaassa hytissä ja lähdimme astelemaan junan toisessa päässä olevaa ravintolavaunua kohti.

Perinteitä pitää kunnioittaa

Löysimme sieltä vapaat pöydät ja istahdimme tuoleille nautiskelemaan juomisista. Alkuun ravintolavaunussa oli hyvää tilaa, mutta matkan edetessä se täyttyi matkustajista. Takanamme olevaan pöytään oli tullut kolme kaverusta, joiden keskustelu kuullosti liittyvän vaellukseen. Roope ja minä olemme kameramiehiä ja kiinnitimme huomiomme kaverin digijärkkärin nokkaan kiinnitettyyn korealaisen objektiivivalmistajan superlaajakulmaoptiikkaan.

Haltin valloitus mielessä

Kyselimme omistajalta millainen opiska on ollut käytossä ja oliko hän tyytyväinen sen tuottamaan kuvanlaatuun. Ei ollut kuulemma mitään valittamista kummassakaan asiassa. Hänen mukanaan olevien kuvausvälineiden sekä muiden  kantamusten yhteispaino oli jotain 42 kg. Tuli mieleen v. 2005 Haltin huipulla tapaamamme Vladislav Paasonen, jonka leiriinsä jättämä rinkka taisi painaa saman verran.

Jutustelumme aikana miehille selvisi, että me olimme Retkiremmi. Kavereiden matka suuntautui  Haltille ja he olivat  katsoneet vuoden 2005 Haltin reissumme sivuilta mm. varusteluettelomme, sekä ruokalistat ja vaellusreitin. Jälkimmäistä he eivät aikoneet noudattaa ihan sellaisenaan. Govddosgaisi ja Marfejohka jäisivät pois ja Kalottireitille mentäisiin Urtashotellin kautta.

Maailma tai ainakin Suomi sekä junalla pohjoiseen menevä vaellusporukka on pieni, sillä kohtasimme ravintolavaunussa kaimani Eeron sekä hänen kaverinsa Teemuun, jotka tapasimme viimeksi Kolarin junan ravintolavaunussa syksyllä 2010. Me menimme silloin toisen kerran Kebnekaiselle ja he ensimmäistä kertaa Stora Sjöfalletin ja Sarekin kansallispuistoon. Eeron ja Teemun kiinnostus sinne oli saanut alkunsa meidän syksyllä 2009 tekemän Stora Sjöfalletin - ja Sarekin -matkan kertomuksesta ja kuvista. Nyt heidän matkansa suuntautui Pöyrisjärven maisemiin.

Juna kulki ja kello kävi. Kaima-Eero ja Teemu heittivät meille hyvän reissun toivotukset ja lähtivät  vaunuosastoonsa keräämään voimia huomista varten. Minä ja Petri noudatimme pikapuoliin kavereiden esimerkkiä ja jonkin ajan kuluttua  hipsivät loputkin remmiläiset hytteihinsä.

Lauantai 24.8. Kolari - Kiiruna - Nikkaluokta - Tarfala

Nyt haetaan autot ja sitten baanalle

Juna saapui Kolariin aikataulun mukaan. Seppo ja minä talsimme odottelemaan autovaunuja parinsadan metrin päässä olevalle lastaus-/luovutuspaikalle. Jostain syystä autovaunujen irrotus junasta ja niiden tuonti lastauspaikalle kesti, mutta tulivathan ne sieltä lopulta. Nälkä kurni  ja ajattelimme käydä aamiaisella muutaman sadan metrin ajomatkan päässä olevassa hotelli Kolarissa, mikä oli tuttu jo edellisten vuosien reissulta.

Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi.

Kurvasimme hotellin pihaan vain huomataksemme paikan olevan suljetun. No kirkonkylästä löytyisi varmasti avoinna oleva ruokapaikka ja tällä kertaa se oli Kahvila-Ravintola Wood Jewel. Valikoima oli riittävä ja itsepalvelun ansiosta annokset sopivia. Lusikoimme aamiaiset napoihimme ja sitten ei muuta kuin miehet autoihin ja suunta 214 kilometrin päässä olevaan Kiirunan kaivoskaupunkiin.

Ajomatkan aikana ei tapahtunut mitään ihmeellistä ja tällä kertaa käännyimme Vittangin kylässä  ajoissa vasemmalle Kiirunan suuntaan menevälle E45-tielle sensijaan , että olisimme posottanut samaa tietä Kaaresuvantoon päin, kuten on käynyt parilla aikaisemmalla kerralla. Tietyöt olivat hidastaneet matkaamme edellisillä  Kiirunaan ja Jällivaaran suuntaisilla reissuilla, mutta nyt ne olivat historiaa ja saavuimmekin perille  hyvissä ajoin.

Poliisiauto näyttää lännen meininkiä villissä Pohjolassa.

Kurvasimme autot Kiruna Turistbyrån neuvomalle, Sporthallenin takana olevalle ilmaiselle pysäköintialueelle. Olisiko sittenkään viisasta jättää autoja tänne, melko syrjäiselle paikalle varsinkin kun muutaman kymmen metrin päähän pysäköidyn auton sivuikkuna oli rikottu ja peitetty jonkinlaisella muovi-jeesusteippiviritelmällä? No ei auttanut. Vakuutushan korvaisi mahdolliset vahingonteot, vaikkei niitä kukaan todellakaan toivonut.

Linja-auto ei lähtisi Nikkaluoktaan ihan heti ja ajattelimme käydä ostoksilla paikallisessa urheilukaupassa. Matkalla sinne kuulimme hälytysajoneuvon piipa-ääniä ja kohta paahtoikin poliisiauto hurjaa vauhtia ohitsemme. Olimme kävelykadulla ja meistä poliisi otti turhia riskejä tuolla kovalla ajonopeudella. 

Rensselit selkään ja linja-autoasemalle

Bussin odotelua Kiirunassa

Aika riensi ja ostosten jälkeen olikin kiiruhdettava takaisin pysäköintialueelle vaihtamaan päällemme vaellusvaatteet ja sitten kipin kapin takaisin linja-autoasemalle. Huomasimme olevamme  paikalla turhan aikaisin, mutta parempi niin kuin katsella myöhästyneenä ja naamat apeina bussin perävalojen loittonemista. Nikkaluoktaan menevä linjuri saapui laiturille ja me astelimme muiden mukana sisään sen etuovesta. Ilma oli Kiirunassa kesäisen lämmin ja aurinkoinen Näinkö se Svea-mamma lopultakin armahti Retkiremmin? Bussimatka eteni leppoisasti ja Kebnekaisen massiivikin pilkahteli silloin tällöin esiin, mikä nosti mielialaamme. Aurinko paistoi lämpimästi kirkkaalta sinitaivaalta kun bussi kurvasi matkan päätteeksi Nikkaluoktan kääntöpaikalle.

Nyt mennään punnitsemaan rinkat

Omistaja kuvassa

Koska meillä oli hyvää aikaa ennen Tarfalan helikopterilentoa, niin   pii-pahdimme samantien punnitsemaan kantamuksemme. Olipa ilo katsella painoja. Petrin rinkka painoi n. 20,5 kg, minun n. 17 kg :-), Sepon n. 20 kg, Roopen n. 17,5 kg, Danin hieman päälle 20 kg ja  Tumen n. 18 kg. Petrin rinkan painon selitti Savotan omapainon lisäksi se, että hän kantoi myös Haltin Alfa III-teltan painavammat osat eli ulkoteltan ja alumiiniset vaarnat, jolloin minulle jäi kevyempi sisäteltta sekä lasikuituiset kaaret. 

Paikalle saapui myös ruotsalainen nainen punnitsemaan oman rinkkansa painon. Puntari näytti n. 27 kiloa. Kysyin häneltä, että  eikös tuo ole aika paljon. ”Jaa, jag måste kanske liten lätta” eli täytyy varmasti hieman keventää.  Nostimme punnituksen jälkeen rinkat selkiin ja kävelimme jonkin matkan päässä olevalle Kallax Flygin helikopterikentälle. 

Odottelua

Lastaus sujuu nopeasti

Lähtömme viivästyi hieman, sillä molemmat helikopterit kuskasivat meitä ennen vuoroaan odottavat  metsästäjät ja koirat jonnekin kairan kätköihin. No meillä ei ollut mitään kiirettä. Lento kestäisi vajaat kymmenisen minuuttia ja ilta oli vielä nuori. Telttojen pystytyskin sujuisi kerrankin valoisaan aikaan eikä puolipimeässä kuten meille on käynyt niin usein. Solakoituneiden rinkkojemme vuoksi ne sujahtivat nopeasti kopterin sisuksiin ja nousimme pian  yläilmoihin.

Kebnekaisen massiivi ympäröivine tuntureineen näkyy hienosti yläilmoista

Tällä lennolla maisemat pääsivät todella oikeuksiinsa. Tarfalan laakso näytti täältä yläilmoista katsottuna hienolta ja Kebnekaisen molemmat huiput sekä ympäröivät jäätiköt näkyivät erinomaisesti sinistä taivasta ja poutapilviä vasten. 

Tarfalan laakso kylpee iltapäivän auringossa

Muutama minuuttia ennen laskeutumista pilottimme, Micke Ericsson, ehdotti meille leiripaikaksi laakson eteläpäässä olevaa Ruotsin armeijan käyttämää aluetta. Se olisi suhteellisen tasaista sopien erinomaisesti leiripaikaksi.

Erinomainen leiripaikka

Micke lisäsi vielä, että kaikkialta muualta olisi edes kohtuullisen vähäkivisten telttapaikkojen löytyminen todella vaikeaa. Kyllähän sellainen paikka kelpaisi meille ja hetken kuluttua Micke ohjasi helikopterin laskuun. Kamat nostettiin kopterista, minkä jälkeen se nousi yläilmoihin ja katosi näkyvistämme. Pilotin ehdottama leiripaikka oli todella hyvä, paitsi ehkä keväällä ja alkukesällä, jolloin lumien sulamisvedet peittäisivät ainakin osan paikasta.

Leirimme nähtynä etelän suunnasta

Tarfalajaure eli Tarfalajärvi on n. 1160 m  merenpinnan yläpuolella, minkä vuoksi sitä ympäröivät tunturit eivät tuntuneet täältä laaksosta katsoen olevan niin kovinkaan korkeita. Silmä ja maiseman avaruus hämäävät kuitenkin, sillä matalimpienkin lähituntureiden huiput olivat n. 456 m korkeammalla, puhumattakaan järven pohjoispuolella olevasta mahtavasta Kaskasapaktesta (2043 mpy), jonka huippu on lähes 900 metriä järven yläpuolella.

Leirimme nähtynä pohjoisen suunnasta

Leiri pantiin pystyyn nopeasti ja sitten lähdimme Petriä ja Seppoa lukuunottamatta tutkimaan hieman lähemmin maisemia. Tume ja Dani etenivät vauhdillä etunenässä, Roope kuvaili maisemia takanani ja minä tutkiskelin sopivia virranylityspaikkoja huomista päivää silmällä pitäen. Jäätiköiltä alkunsa saavat virrat näyttivät olevan niin vuolailta ja syviä, että ne oli ylittettävä Crocksit jalassa.

Virtojen ylitys näytti hankalalta

Käännyin tämän jälkeen takaisin leiriin päin. Kohtasin melko pian Roopen ja jatkoimme yhtämatkaa eteenpäin. Huomasimme Petrin ja Sepon viittoilevan meille hieman kauempana ja menimme katsomaan mikä oli hätänä.

Kivet ovat liukkaita

Seppo kertoi, että jostain käsittämättömästä syystä hänen makuualustansa oli jäänyt kotiin. Tume ja Danikin olivat saapuneet paikalle ja mietimme keskenämme, mitä pitäisi tehdä. Seppohan voisi halutessaan mennä yöksi vajaan parin kilometrin päässä olevalle STF:n Tarfalan tuvalle. Hän ei tyrmännyt kokonaan ajatusta, mutta halusi kuitenkin pysyä joukon mukana ehdottaen, että antaisimme hänelle omat istuinalustamme makuualustaksi. Ne riittäisivät pitämään joten kuten miehen takapuolesta ylöspäin olevan vartalon suojassa kosteudelta. Jalat pysyisivät suojassa maan kylmyydeltä ja kosteudelta, kun ne nostaisi tyhjennetyn rinkan päälle ennen unten maille menoa.

Jäätiköt näyttävät kuvassa pieniltä, mutta se on näköharhaa

Minun pähkäilyni virtojen ylittämisestä osoittautuivat turhiksi, sillä järven eteläpäästä alkava Darfaljohka ei virrannut siellä lainkaan hallitsemattomana, vaan siinä oli ilmeisesti pohjapato, minkä yli  oli tehty kevytrakenteinen puusilta. Kevytrakenteinen varmasti siksi, että se olisi helppo siirtää suojaan kevättulvien valtavilta vesimassoilta.

Tarfalan tutkimusasema iltavalaistuksessa

Koordinaatit talteen

Mukava ruokailupaikka

Aurinko oli jo vaipumassa vuorten taakse ja oli aika valmistaa illallista. Minä nakuttelin teltassa sillä välin koordinaatteja GPS:ään. Tarpeellisia tietoja olivat mm. STF:n tuvat sekä muutama muu reittipiste. Juttelimme illallisen jälkeen vielä hetken aikaa ulkona ja menimme sen jälkeen telttoihin odottelemaan nukkumattia.

Sunnuntai 25.8. Tarfala - Guobirvaggi

Heräsimme puoli seitsemältä. Aamuinen taivas oli vielä kevyessä pilvessä, mutta muuten Kebnen alueen sää näytti kerrankin suosivan meitä. Taivaltaminen tihku-/tai rankkasateessa Tarfalasta Kaskasajauren (Svarta Sjön) kautta Guobirvaggiin ja siitä edelleen Kungsledenille olisi ollut vihoviimeistä, mutta pakkohan se olisi ollut tehdä. Kohtuullisen hyvä sää ilahdutti mieliä ja tulimmekin pikapikaa pois makuupusseista ja teltoista. Seppo oli nukkunut olosuhteisiin nähden aika hyvin, mutta hän halusi kuitenkin säilyttää tupaoption tulevien yöpymisten varalta.

Nyt lähdetään kohti Abiskoa

Huomasimme lähistölle yön aikana ilmestyneen ”mittarimadon” eli isokokoisen vihreän tunneliteltan. Hiljaisuudesta päätelleen siellä nukuttiin vielä. Roope kertoi vuorikiipeilijöiden käyttävän yleensä tuollaisia telttoja. Me ryhdyimme valmistamaan aamiaista vähän matkan päässä  olevassa, etten sanoisi ”kesäkeittiössä”, missä olimme syöneet illallisen. Sinne oli rakenneltu   parrunpätkistä ja luonnonkivistä  pöydät ja istuimet :-). Mutustelimme  pikaisesti aamiaiset, minkä jälkeen purimme leirin. Minä kävin täyttämässä juomavesipullot Dafralajávresta alkavan Darfaljohkan virran luusuasta, sillä meillä ei ollut varmuutta kunnollisen juomaveden saatavuudesta Darfalajávren ja Svarta Sjön välisessä nousussa, eikä myöskään sen jälkeisessä laskeutumisesta Guobirvaggiin.

Rakkaisempaa Tarfalaa 

Kun leiri oli purettu, lähdimme astelemaan kohti STF:n Tarfalan tupaa. Maasto muuttui koko ajan rakkaisemmaksi. Mietin hiljaa itsekseni, minkähänlaiseen pirunpeltoon joutuisimme  muutaman tunnin kuluttua Guobirvaggissa. Saavuimme tuvalle vajaan parin kilometrin kävelyn jälkeen. Tupaisäntä oli huomannut meidät ja tuli toivottamaan tervetulleeksi.

Tupaisäntä kävi moikkaamassa

Tämä paikka ei sovi viherpeukaloille

Juttelimme kaikenlaista ja kysyimme häneltä siinä sivussa mikä oli päivän sääennustus. ”Aurinko paistaisi lämpimästi ja tuuli pysyisi leppoisana koko päivän”, hän vastasi. Olipa   miellyttävä ennustus :).  Kiittelimme isäntää ja lähdimme jatkamaan matkaa järven pohjoisrannan suuntaan. Sieltä alkaisi reissun ainoa hieman vaativampi rypistys.

Ensin noustaisiin jäätikön reunaa nuolevan moreeniharjua pitkin Kaskasapaktin ja Giebnepaktin väliseen satulaan. Korkeuseroa olisi tällä matkalla siinä + 300 m. Siitä jatkettaisiin Kaskasajauren eli Svarta Sjön (1440 mpy) eteläisen rannan kautta tunturien välisen satulan korkeimpaan kohtaan, mistä laskeuduttaisiin Guobirvaggiin.

Järven toiselle puolelle on vielä  matkaa

Ei uskoisi, että järvi on 52 m syvä

Kuulimme takanamme  nopeasti läheneviä askelia ja ruotsinkielistä keskustelua Huomasimme heidän olevan ne ”mittarimatoteltan” asukkaat. Nuori pariskunta eteni reipasta vauhtia meitä kohti kantaen selässään pieniä reppuja. He  saavuttivatkin meidät pian ja Roope kysyi mihin pariskunta oli menossa. "Huiputtamaan Kaskasatjåkka", tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä. Pariskunnan kauniimpi puolisko oli muuten se sama nainen Nikkaluoktassa, jonka kantamuksen painosta olin hänelle huomauttanut. Nolotti ja tuumin itsekseni, että minun täytyisi oppia pitämään vastaisuudessa mölyt paremmin mahassani, eikä sanoa ääneen kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Pariskunta huikkasi hetkisen kuluttua meille heipat kadoten sitten rakan sekaan.

Tarfalan toiseksi paras teltanpaikka?

Nuoripari menee edellä ja me tulemme perässä

STF:n Tarfalan tuvan läheisyyteen oli raivattu muutamia  telttapaikkoja, joita ympäröivät isokokoiset kivilohkareet. Paikat einvät näyttäneet kovin houkuttelevilta, mutta kivet olisivat varmasti tarpeen silloin kun tuuli yltyy todella häijyksi. Sellainen koettiin täällä joulukuussa v. 1992, jolloin mitatun tuulenpuuskan nopeus oli huimat 81 m/s eli 292 km/h. Eipä taida kivimuureista olla juurikaan suojaa tuollaisissa tuiverruksissa.

Välillä hieman helpompaa kipuamista

Moreeniharju lähestyy hitaasti

Järven pohjoisranta tuntui lähestyvän hitaanpuoleisesti, vaikka etenimme ihan kohtuullista vauhtia. Reitti kulki muutamien sorakiviharjujen yli, ennen kuin olisimme jäätikön itäpuolella olevan pitkän ja korkean moreeniharjun juurelle. 

Sitten mentiin omia polkuja pitkin

Vuoristoleijonien tauko paikalla

Kipusimme harjulle ja lähdimme taivaltamaan sen selkää pitkin kohti määränpäätämme. Harjun päällä olevat poluntapaiset katosivat aika ajoin valtavien rakkakivien sekaa, joiden  kiertämiseksi piti laskeutua ensin lähelle jäätikön reunaa ja noustava sitten taas ylemmäksi, jottei joutuisi petollisen vaaralliselle jäätikölle. Lämmin ja aurinkoinen sää piti mielen korkealla ja hien otsalla. Juomatauoilla olikin pakko keventää vaatetusta. Maisemien ihailun ohella Roope kiinnitti huomionsa vuoren seinämään kiinnitettyyn Jacob Pysch -nimisen henkilön muistolaattaan. Miksiköhän se oli siellä ja mikä mies oli ollut?  Minä selvitin asian myöhemmin kotonani. Jacob Pysch oli kuollut Tarfalassa vuonna 2001 pidetyllä jäätikkökiipeilykurssilla. Tauko päättyi ja laskeuduimme harjulta Isfallsglaciär -jäätikön reunalle, koska edessämme olevalle useita metrejä korkealle ja lähes pystysuoralle kallioseinämälle kiipeäminen oli lähes mahdoton tehtävä.

Lumi helpottaa kiipeämistä

Järven päällä oli onneksi tukevasti jäätä

Jäätikön päällä oli ohuehko lumikerros, mitä pitkin olikin miellyttävä taivaltaa verrattuna moreeniharjun ikävähköön  rakkaan. Nousimme lopulta jäätikön oikealla puolella olevan kallion päälle, mistä oli hienot maisemat Tarfalaan. Svarta Sjö eli Kaskasajaure oli melkein käsin kosketeltavissa edessämme.

Järven synkkä nimi ei tehnyt sille oikeutta ainakaan nyt. Ilma oli edelleen aurinkoinen ja ympäröivät vuoret heijastuivat kauniisti lähes tyynestä järven pinnasta.  Ihastelimme hetken maisemia ja laskeuduimme sitten häthätää rakassa erottuvaa poluntapaista Svarta Sjön läntisen rannan päällä olevalle jäätikölle. Siitä lähti lumeen tallautunut selkeä polku kohti Guobirvaggia. Tunturien välisen satulan korkeimpaan kohtaan oli matkaa vielä muutama sata metriä.

Kaskasajaure on kuin tunturin silmä

Muistomerkillä

Vasemmalla on Dragryggen

Pysähdyimme tutkimaan jonkin matkan päässä olevaa rakennelmaa. Se oli pystytetty vuonna 2000 tapahtuneen  helikopterionnettomuuden muistoksi. Jatkoimme matkaa satulan huipulle. Terävähuippuinen Dragryggen erottui selvästi maisemasta kuten myös osa monta kilometriä pitkästä 1792 mpy olevasta Duolbanjunetjåkkasta. 

Turinatauko rakassa

Huomasimme kivirakassa taivaltavan, Guobirvaggin suunnasta rinnettä ylös nousevan vaellusporukan. He pysähtyivät kohdallemme ja juttelimme siinä muutamia minuutteja maastosta ja säätilasta. He kertoivat Guobirvaggin olevan juuri sellaista, miltä se täältä katsoen näytti (eli kivipeltoa) ja me kerroimme vuorostamme heille kokemuksistamme Tafalasta sekä taivalluksestamme järven rannalta tänne. Moikkasimme tämän jälkeen hyvästiksi ja jatkoimme kumpikin matkaa omaan suuntaamme.

Vedentäyttöpaikka

Juomavesi alkoi olla vähissä ja ryhdyimme etsimään paikkoja, mistä sitä löytyisi lisää. Kivien alta kuuluikin lupauksia antavia vesivirtojen lorinoita. Ongelmana oli löytää rakasta hieman syvempi paikka, mihin voisimme upottaa juomavesipullot. Edessämme olevan pienen turkoosinvärisen lammikon vesi ei kelvannut, sillä virrat lorisivat siihen suoraan Dragryggenin koillispuoleella olevalta, tällä hetkellä hieman heikossa hapessa olevalta jäätiköltä. Vähän ennen tuota lampea löytyi paikka, mistä purot tulivat esiin kivikosta jolloin saimme täytetyksi vesipullomme.

Panoraama Guobirvaggiin

Tuolta laskeuduttiin äsken

Jäimme tauolle muutamankymmenen metrin päähän lammikosta.  Paikalta alkoi jyrkähkö ja rakkainen laskeutuminen n. 260 m alempana olevaan Guobirvaggiin. Söimme paikalla parit patukat ja ihailimme maisemia tyynessä, lämpimässä ja auringonpaisteisessa säässä. Edessämme oleva maasto ei ollut ihan suosikkisellaista, mutta emme voineet jäädä polkemaan paikoillemmekaan. Rinkat vain selkään ja rakkaan, mitä sitten riittikin niin pitkälle kuin vain silmä kantoi ja vähän kauemmaksikin. Onneksi sää suosi, sillä vesisateella ja/tai  sumussa taivaltaminen olisi ollut todella ikävää ja raskasta.

Ruskja pilkottaa n. 20 km:n päässä

Guobirvaggin itäisimmän järven oikealta puolelta jatkuisi kovaa kuntoa vaativa ns. JoJo leden. Se alkaa Tarfalasta jatkuen Guobirvaggin ja Kaskasavaggen kautta Nallostuganille. Matkan voi tehdä tietenkin myös toisinpäin.

Kaskasapakte kutistuu ;-D

Me emme olleet menossa nyt Nallolle vaan Guobirvaggin kautta Kungsledenille. Matkaa sinne oli laakson itäisimmältä järveltä n. 9 km. Kiertelimme ja kaartelimme kivikkoisessa maastossa eteenpäin pitäen silloin tällöin lyhyen juoma- ja patukkatauon. Aurinko paistoi edelleen lämpimästi, mikä piti fiilikset hyvänä.

Vasemmalla puolellamme ollut Dragryggen oli peittänyt tähän saakka sen takana olevat molemmat Kebnekaisen huiput sekä valtavankokoisen Rabotsglaciärin. Dragryggen jäi nyt kuitenkin pikkuhiljaa taka-alalle ja kohta tupsahtikin Kebnekaisen eteläinen jäätikön peittämä huippu näkyviin. Kaskasapakte näytti sen sijaan olevan edelleen ihan siinä kivenheiton päässä vaikka olimme taivaltaneet Guobirvaggissa jo useita kilometrejä.

Kebnekaisen huiput näkyvät nyt hyvin

Ei tuosta pääse yli, tuuma Dani

Ilta-aurinko hivelee Guobirchohkkaa

Olimme olleet tähän saakka koko ajan Guobirjohkan  Kebnekaisen puoleisella alueella, mutta nyt pitäisi alkaa siirtymään pikkuhiljaa Duolbanjunetjåkkan puolelle. Guobirjohka virtasi viereisessä kanjonissa kohtalaisen voimakkaana ja mitä lähemmäksi tulimme  Kungsledeniä, sitä ärjymmäksi se muuttui.

Hämärtää eikä leiripaikkaa ole vielä löydetty

Laskevan auringon valo kimalteli edessämme olevan Tjäktavaggen virran vesissä ja muutaman kilometrin päässä siitä komeili pyöreähköhuippuinen Ruskja.

Katselimme ympäristöstä sopivaa leiripaikkaa. Petri ehdotti, että mitäs jos pystytettäisiin leiri tuonne vasemmalla puolellamme olevan virran läheisyyteen, sillä tässä paikassa Guobirjohkan rannat olivat turhan jyrkkiä ja kivisiä vedenhakuun. Petri käväisi tutkimassa maastoa palaten kuitenkin melko pian takaisin kertoen virran veden olevan juomakelvotonta, sillä se oli sameaa ja turkoosinväristä. Ei ihme, sillä virta sai alkunsa suoraan Rabotsglaciärilta.

Vaelluskenkä hörppää tässä helposti vettä

Mainio leiripaikka upealla näköalalla

Löysimme lopulta paikan, missä Guobirjohkan ylitys sujui hypähtelemällä kiveltä kivelle. Maasto oli täällä suhteellisen tasaista tunturinummea sopien erinomaisesti leiripaikaksi. Pystytimme teltat ja ryhdyimme valmistamaan illallista. Ilta oli vielä aika valoisa, vaikka kello oli jo melkein 23.

Leirimme sijaitsi parin kolmen kilometrin päässä Kungsledenistä ollen n. 150 m alempana kuin Guobirvaggin itäisin järvi. Sen vuoksi aiemmin maisemaa hallinnut Kaskasapakte 

Meille harvinaista herkkua (tarkoitan säätä)

oli melkein kadonnut näköpiiristämme pilkistäen aivan pikkuriikisesti Dragryggenin pohjoiselta sivulta. Dragryggenin länsipää näkyi sen sijaan erinomaisesti, kuten myös Kebnekaisen molemmat huiput. Valtava Rabotsglaciär näkyi kokonaan vasta leirimme edessä olevan korkean sorakukkulan päältä.

Yö olisi ollut erinomainen revontulien katseluun ja kuvaamiseen, mutta emme jaksaneet jäädä odottamaan niiden mahdollista ilmestymistä taivaankannelle, vaan pujottauduimme makuupusseihin odottelemaan nukkumattia. Ennen sitä annoimme Sepolle istuinalusemme makuualustaksi. Kyllähän ne kelpasivat hätävaraksi, mutta seuraavana päivänä Seppo aikoi kysyä Sälkän tupaisännältä, olisiko sinne mahdollisesti jäänyt joltain reissaajalta maakualustan tapaista.

Maanantai 26.8. Guobirvaggi -  Sälkastugorna - Tjäktastugan

Kohta tullaan Guobirjohkan sillalle

Tuttua tutumpaa säätä

Viikonlopun auringopaiste oli vaihtunut harmaan pilviseen ja kosteaan säähän. Kebnekaisen huippu oli pilvessä ja Retkiremmi sai taas tuta Kebne-mamman tuittupäisyydestä, mutta ei aihetta valituksiin. Olimmehan saaneet nauttia reissun hankalimman vaellusosan aivan huippusäässä, altså tack så hemskt mycket fru Kebnekaise :-). Purimme aamiaisen jälkeen leirin ja taivalsimme polkua pitkin Guobirvaggin päässä olevalle Kuobirjohkan ylittävälle sillalle.

Tauko sillalla

Saavuimme sinne noin puolen tunnin kävelyn jälkeen. Olimme saapuneet Kungsledenille. Vasemmalle eli etelään päin johtava polku vei Signin tuville ja siitä edelleen Kebnekaisen tunturiasemalle. Meidän päämääränämme oli Abisko, eli nenät käännettiin päinvastaiseen suuntaan. Sadepisarat olivat ilmeisesti kyllästyneet oleilemaan pilvissä ja putoilivat  nyt kiihtyvällä vauhdilla niskaamme. Vesisade ja aikamoisella voimalla puhalteleva, mutta meille onneksi myötäinen tuuli kastelivat maiseman pikkuhiljaa läpimäräksi.

Näitä ilmeitä on nähty ennenkin

Taivalsimme hanhenmarssia eteenpäin moikkaillen harvakseen vastaantulleita vaeltajia, joiden kasvot ja vaellusvaatteiden päällyspuolet olivat märkiä sateen ja voimakkaan vastatuulen vuoksi.

Sälkan tuvat näkyvät sateen keskellä

Porukka oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia. Yleensä heidän duurissa toivotetut ”hejjjj”-tervehdykset olivat vaihtuneet perin epäruotsalaiseksi ja mollivoittoisiksi ”höijjjksi”.

Sälkan tuvat ilmestyivät sopivasti näköpiiriin juuri lounasajan tienoilla. Emme halunneet pystyttää keittiötämme vesisateeseen ja menimme sen vuoksi sisälle päärakennukseen. 

Sataa, sataa ropisee :-(

Paikalla oli kohtalaisen paljon porukkaa, mikä ei ollut lainkaan ihme kun muisti minkälaisessa säässä oltiin juuri oltu. Etsimme tupaisäntää, jolle piti maksaa keittiön käytöstä. Pari isäntämiehen oloista pyöri lähettyvillä. Toinen sytytteli tulta kaminaan ja toinen heistä tuli kassalle. Hän ei ollut kuitenkaan tämän vaan Signin tuvan isäntä.

Ranteessani pitämä Roopen GPS:n paristot olivat olleet lopussa jo edellisessä leiripaikassamme ja nyt ne olivat finito. En löytänyt varaparistoja rinkastani, vaikka olin varmasti tunkenut ne sinne. Minun piti sen vuoksi ostaa uudet Sälkan tuvalta. Isäntä löysi vain yhden pariston, minkä toimivuudesta ei ollut takeita. Samalla isäntä kirosi ruotsiksi koko STF:n touhut, sillä tuvan varastot olivat tyhjentyneet lähes kaikesta myytävästä tavarasta viikkoa aikaisemmin olleen Fjällräven Classic -tapahtuman johdosta, eikä STF ollut toimittanut tuvalle sen jälkeen mitään täydennyksiä.

Otin sen ainoan pariston (ei maksanut kyllä mitään) ja maksoin taksan mukaan 40 SEK (Suomen Ladun jäsen :-)) keittiön käytöstä. Muut maksoivat 60 SEK.  Seppo oli saanut toiselta tupaisännältä sillä välin jonkun reissaajan hylkäämän, kahteen osaan revenneen makuualustan, mille normaalioloissa olisi nyrpistänyt nenäänsä, mutta vaihtoehtona kovin ohuille istuinalusille se oli nyt kuin bonnel-patja.

Roope kyseli isänniltä lähipäivien sääennustetta. Kovasti huonompaan suuntaan oltaisiin menossa, eli kuurosateet muuttuisivat jatkuviksi sateiksi. Nostimme rensselit olalle ja siirryimme keittiörakennukseen. Minä jäin eteiseen tonkimaan rinkastani jotain kun Sälkan tupaisäntä tempaisi ulko-oven auki tullen vierelleni sanoen, etten voi käyttää keittiötä ilmaiseksi. Minä valistin kaveria, että meidän porukka maksoi sille toiselle isännälle sillävälin kun hän sytytteli kaminaan tulta. ”Jaha no okei” sanoi mies ja työtyi ruokailutilaan. Siellä hän kyseli samat asiat muilta remmiläisiltä tyytyen lopulta saamiinsa vastauksiin. Eipä tainnut isäntien välinen viestintä oikein pelittää sinä päivänä.

Lounas Sälkan tuvilla

Tuulinen taukopaikka Tjäktavaggessa

Söimme lounaan ja ennen lähtöä Petri tutki vielä rinkkani sisällön. Löytyihän ne kaivatut varaparistot lopulta jostain sieltä rinkan syövereistä. Sitten vaan kantamukset selkään ja baanalle. Matka jatkui vesisateessa ja tuulen tuiverruksessa kohti Tjäktjapassettia. Sola oli 1150 metriä ylempänä merenpintaa ja samalla  Kungsledenin korkein kohta. Paikka oli suurinpiirtein samalla korkeudella kuin Tarfalajaure.

Stuor Jiertas näkyy kuvan keskellä

Geargevággi

Sälkan tupien kohdalta olisi ollut mahdollista  koukata Stuor Reaiddávággin kautta Nallolle. Kungsledenille voisi sitten palata Sielmmavággin kautta.  Olimme jutelleet tästä mahdollisuudesta jo kotipuolessa, mutta emme nähneet siihen mitään järkeä tässä koiranilmassa. Aurinkoisessa säässä tilanne olisi ollut ehkä ihan toinen.

Tjäktjapasset

Stuor Jiertaksen "kasvot"

Matka jatkui ja edessä olevan tunturin seinä lähestyi. Tjäktjavagge kaartoi vasemmalle päättyen Geargevággiin, mutta Kungsleden ei jatkunut sinne. Olimme saapuneet nyt Tjäktjapassettiin. Solan huippu oli n. 200 m korkeammalla kuin missä olimme juuri nyt.

Pysähdyimme hetkeksi juoma- ja patukkatauolle. Solan huipulta laskeuti meitä kohti mies ja nainen. Kyselin heiltä ruotsiksi olisiko solan toisella puolella mahdollisesti telttapaikkoja. Pariskunnan naispuolinen jäsen kertoi hyvällä suomenkielellä (valistaen meitä siinä samalla heidän olevan kyllä ruotsalaisia), että ennen Tjäktjastugania ei ole oikeastaan minkäänlaisia telttapaikkoja ja kehotti meitä, mikäli suinkin mahdollista, jatkamaan matkaa Alesjauren tuville saakka. Hänestä Kungsledenin paras telttapaikka olisi tuolla lähes korkeimmalla kohdalla solaa näkyvän ristin ja mietiskelykiven luona. Sieltä kelpaisi ihailla maisemia.

Risti ja mietintäkivi

Kiitimme tiedoista ja lähdimme nousemaan rinnettä ylöspäin. Oli selvää, ettemme ehtisi ennen pimeän tuloa Alesjauren tuville, mutta olimme jokseenkin varmoja siitä, etteikö tuolta solan toiselta puolelta löytyisi kuitenkin paria telttapaikkaa. Könysimme mietiskelykiven ja ristin luo.  Lähettyvillä ei näkynyt minkäänlaista puroa tai muutakaan paikkaa, mistä olisi voinut täydentää vesivarastoja. Näköalat  Tjäktjavagge -laaksoon taas vaihtelivat sumusateesta satunnaisiin auringonpilkahduksiin.

Ei kovin hyvä paikka telttailuun

Nousimme solan korkeimmalle kohdalle, missä ohitimme tuulen- tai ehkä pikemminkin myrskyn suojaksi rakennetun mökin, huussin ja jonkun huoltorakennuksen. Tiirailimme alla olevaan laakson, josko siellä näkyisi edes jonkinlaista telttapaikaksi sopivaa aluetta. Ei näkynyt. Laskeuduimme hissunkissun alaspäin. Maisemat pysyivät harmaana ja karun kivisinä. Ei tainnut Retkiremmi tietää, että ruotsin tyttö oli ollut oikeassa telttapaikkojen suhteen. Eihän siinä auttanut muu kuin panna monoa toisen eteen ja katsella josko onni olisi myötäinen Tjäktjan tuvan lähettyvillä.

Tuulinen leiripaikka

Tuuli oli yltynyt entisestään ja ilta hämärtyi. Löysimme lopulta, hieman ennen tupaa, olosuhteisiin nähden kohtalaisen leiripaikan. Teltat pystytettiin matalahkon kukkulan alapuolelle, missä ne olivat jotenkin suojassa pahimmilta puhureilta. Vesihuollon turvasi noin 100 m päässä virtaava Ceavccanjira -joki. Surkeasta säästä johtuen teimme ja söimme illalliset telttojen apsideissa. Keskinäinen seurustelu kutistui telttakuntien sisäisiksi jorinoiksi. Pian pantiin kuitenkin päät tyynyyn ja otettiin unta palloon.

Tiistai 27.8. Tjäktastugan - Alesjaurestugorna - Ribaktluokta (poroaidan vierusta)

Tjäktjastugan

Kliffaa hei

Polarin sykemittarin  herätyskello piippasi seitsemän aikoihin ja nousimme ripeästi ylös aamiaisen tekoon. Kun se oli valmista ja syöty, purimme leirin ja lähdimme taivaltamaan eilisen kaltaisessa säässä kohti Alesjaurea (Alisjávria).

Bossosjohkan silta

Ohitimme jonkin ajan kuluttua Tjäktjan tuville vievän polun. Tuvan rakennukset olivat virran toisella puolella ja  pihalla näkyi muutamia vaeltajia ilmeisesti lähdössä jatkamaan matkaansa. Kävelyvauhtimme oli kohtalaisen ripeää, sillä emme

Ei haittaa vaikka sataa

nähneet mitään syitä hidastaa matkantekoa vain ihailemalla  tuhnuisia maisemia. Aurinko yritti pilkistellä silloin tällöin pilvien takaa, mutta tummat ja raskaat sadepilvet torppasivat tylysti nuo aikeet. Näimme Bossosjohkan ylittävän sillan luona ensimmäiset maastoon pystytetyt teltat sitten Guobirvaggin. Tuuli oli ollut täälläkin navakkaa, sillä toisen kupoliteltan sisäänkäynninpuoleinen kaari oli  vääntynyt pahasti.

Epäonnen teltat

Alesjauren tuvat näkyvät sateen keskellä

Vaikka sateiset maisemat eivät ilahduttaneet, niin jotain positiivistakin löytyi. Tjäktastuganin jälkeen oli mukava ylittää Kungsledenin pahimmat kivikot ja kosteimmat tunturiniityt moninpaikoin rakennettuja pitkospuista pitkin.

Nälkäisimmät ensin lounaalle

Alesjauren tuvat ilmestyivät näkökenttään noin kolmen tunnin ryynämisen jälkeen. Sade oli muuttunut ainakin tilapäisesti enemmän kuuroluonteiseksi ja pilkahtipa sinitaivaskin aika ajoin näkyviin. Se oli kuitenkin vain tilapäistä, sillä pilvistä maahan

saakka roikkuvat sadeverhot seurasivat perässämme uskollisina kuin koirat. Sään nopean vaihtelun vuoksi päätimme tehdä ja syödä lounaan jälleen sisällä.

Alesjaurestugorna

Tuvat olivat virran toisella puolella olevan pienen nyppylän päällä. Alesjaurestugorana, kuten sen ruotsinkielinen nimi kuuluu, on hyvin varustettu monirakennuksinen ”tuparykelmä”. Siellä on mm. pieni kauppa, ravintola ja mahdollisuus myös saunomiseen. Jälkimmäiseen meillä ei ollut nyt mahdollisuutta. Menimme oikopäätä rakennukseen, missä oli keittiö, iso konferenssi- ja kokoushuone pöytineen ja tuolineen sekä myös avotakka.

Matka jatkuu

Tupaisäntää ei näkynyt missään ja menimme etsimään häntä vastapäisestä ravintolarakennuksesta. Hän tuli vastaamme eteisessä pyytäen meitä odottelmaan, sillä hänen täytyi ohjata joitain toisesta rakennuksesta yösijan varanneita vaeltajia huoneisiinsa. Jonkin ajan kuluttua isäntä tuli takaisin ja menimme maksamaan ruokailutilan käytöstä vaadittavan taksan. Lounaanamme oli gorgonzola-makaroni-kylmäsavuporo-hässäkkä ja jälkiruoaksi räiskäleitä ja hilloa, nam nam. Viivyimme paikalla parisen tuntia ja sitten olikin aika jättää paikalle hyvästit ja ottaa suunta Abiskojaurelle.

Sadepilvet seuraavat meitä

Saamelaiskylä järven toisella puolella

Mietimme kumpaa puolta Alesjaurea (Alisjávrea) jatkettaisiin matkaa. Itäpuolella oli saamelaiskylä, mikä olisi ollut mielenkiintoista nähdä. Järvi  sas vetensä sen koillispuolella olevista Rádu -, Miesák - ja Áhpparjávrista.

Kartassa oli merkinnät, että Alisjávren ja Rádujavren sekä Miesák- ja Ahpparjávren väliset salmet voisi ylittää kahlaamalla, mutta olisiko se todella mahdollista tällaisten sateiden jälkeen. Emme ottaneet riskiä ja valitsimme siksi läntisen reitin. Tupien pihalla olevat reittiviitatkin näyttivät Kungsledenin jatkuvan järven länsipuolella. Tämä osoittautui myöhemmin viisaaksi ratkaisuksi. Vaeltamisen vaihtoehtona voisi kävelymatkan järven pohjoispäähän korvata venekyydillä. Tänään olisi viimeinen vakiovuorokuljetus. Veneen lähtöön oli vielä aikaa ja koska sää oli juuri sillä hetkellä poutainen, jatkoimme matkaa apostolinkyydillä. 

Tällä beachilla ei olllut tungosta

Beachilta pajupuskiin

Polku kaartoi soraiselle rannalle, mitä pitkin pitkin olikin mukava kävellä. Sora ja ilo loppuivat kuitenkin lyhyeen. Normaalisti polku olisi jatkunut vielä rannan vierustaa myötäillen, mutta se oli muuttunut nyt sateesta ja lukuisista kulkijoista johtuen mutavelliksi. Kiertotie kulki meille niin ”rakkaiden” repiväoksaisten pajupuskien seassa. Aikansa kutakin ja pian olimme taas tukevasti Kungsledenin pitkospuilla. Olimme jo lähes järven pohjoisrannalla kun kuulimme jostain moottorin ääntä. Kauden viimeinen venevuoro oli tuomassa Abiskon suuntaan meneviä ja ottamaan laiturilta kyytiinsä Aulesjaure -tupien ja ties mihin suuntaan kulkevia matkaajia.

Naispuolinen Nuuskamuikkunen vasemmalla 

Eero tarkistaa matkavauhdin

Saavuimme sitten venelaiturille, missä kaksi naista odotteli kyytiä. Tässä vaiheessa meille selvisi, että reittivalintamme oli ollut oikea. Rádujávren vedet eivät laskeneet tänne Alisjávreen suinkaan rauhallisena virtana vaan kuohuvana koskena. Mitähän siitä kahlauksesta olisi oikein tullut? Kuljimme vielä parisen kilometriä kunnes pysähdyimme tauolle Rádunjárgalle.

Oisko tuossa hyvä leiripaikka?

Tutkimme karttaa ja ajattelimme leiriytyä seuraavaksi yöksi n. 4 – 5 kilometrin päässä olevaan paikkaan, minkä vieressä oleva virta sai alkunsa Ribákbáktin alarinteiltä. Jatkoimme matkaa vilkuillen aina silloin tällöin olkapäidemme yli tarkkaillen takanamme väijyviä sadekuuroja. Ilta oli jälleen hämärtymässä ja oli aika löytää leiripaikka ensi yöksi. Järven rannat eivät näyttäneet kovin vieraanvaraisilta ja päätimme jatkaa matkaa vielä jonkin aikaa.

Ylitimme poroaidan ja pysähdyimme tauolle. Se karttaan merkitty puro tai pieni joki, jonka läheisyyteen ajattelimme ensin leiriintyä,

Tuonne mäelle se leiri sitten pystytettiin

näkyi parin sadan metrin päässä olevien pajupuskien keskellä. Se paikka ei viehättänyt.

Lähdin tutkailemaan lähiympäristöä muiden jäädessä pähkäilemaan tuon kauempanan olevan puronvarsipaikan sopivuutta leiriytymiseen. Tässä poroaidan lähettyvillä oli taas aika hyviä telttapaikkoja, mutta tuo pusikkojen keskellä kauempana virtaavan puron veden laatu mietitytti hieman. Seppo muisti, että olihan tuossa vähän matkan päässä aidan toisella puolella ollut ihan kohtalainen vedenottopaikka. Se käytiin vielä tutkimassa. Vesi oli kirkasta ja juotavaa eli  leiri vain pystyyn tähän poroaidan läheistyyteen.

Harvoja valonpilkahduksia Ahpparjávrilla

Maisemat olivat lähes koko ajan sadepilvien peitossa, mutta onneksemme pilviverho repeili aina silloin tällöin, jolloin erotimme mm. Njuikkostakin (1835 mpy) ja Kåtotjåkkan (1991 mpy) välissä olevan, parisen kilometriä leveän Goduglaciärenin. Ehkä huominen päivä olisi sään suhteen parempi ja saisimme nauttia aamulla hienosta auringonnoususta. Ilta oli jo pitkällä kun huomasimme yksinäisen kulkijan taivaltavan Abiskojauren suunnalta kohti poroaitaa. Pian hän oli kohdallamme ylittäen poroaidan ja hävisi näkyvistämme.

Panoraama Miesakjávrille

Keskiviikko 28.8. Ribaktluokta (poroaidan vierusta) – Abiskojaurestugorna – Abisko

Heräsimme hieman kello kuuden jälkeen. Tulimme ulos teltoista todetaksemme vain ettei toivottua auringonpaistetta ehkä nähtäisi tänäänkään. Sää oli onneksi muuten poutainen ja lähes tuuleton. Kävimme noutamassa vettä poroaidan takana olleesta purosta ja äkkäsimme aidan viereen yön aikana ilmestyneen teltan. Eilen näkemämme myöhäinen vaeltaja oli pystyttänyt sen ja kokkaili siinä aamiaista toivottaen meille samalla hyvät huomenet på svenska.

Olimme taivaltaneet koko reissun ajan aika mukavan pituisia päivämatkoja. Minulla ja Tumella ei ollut koko aikana minkäänlaisia ongelmia nahkaisten vaelluskenkiemme kanssa. Retkiremmin Haglöfsin Grym -kenkien käyttäjät joutuivat taas käyttämään laastareita, mutta se ei ollut onneksi haitannut kulkua. Sepon jalka-asiat olivat sen sijaan aika huolestuttavalla tolalla, eikä se johtunut kengistä.

Ensimmäiset kunnon rakot olivat ilmestyneet jo Guobirvaggin rakassa, eivätkä ne olleet suinkaan vähentyneet matkan aikana. Vaivoista huolimatta reissu oli käveltävä loppuun asti, sillä paluussa n. 81 km:n kävelymatkan päässä olevaan Nikkaluoktaan ei ollut mitään järkeä, koska päämääräämme Abiskoon ei ollut matkaa kuin vain n. 22 km. Tuo ”vain” kuvasi meidän muiden tilannetta, mutta Sepolle se oli tuskien taival.

Viimeinen tauko ennen Abiskojaurea

Ruskaa Gironin ja Siellanjunnin rinteillä

Purimme aamiaisen jälkeen leirin ja lähdimme taipaleelle. Sää oli pilvipoutainen ja näkyvyyskin aika hyvä. Gironkin pilkisteli Adnjetjårron pohjoisen  sivuhuipun, Siellanjunnin ja Gárddenvággi -laakson toisella puolella olevan Gárddenvárrin välistä. Satunnaiset pilviverhot laahustivat pitkin Gironin rinteitä peittäen silloin tällöin myös tunturin laen näkyvistä. Reissumme alkoi olla jo loppupuolella ja säätilassa oli tapahtumassa selkeä muutos poutaiseen suuntaan. Niinpä tietysti. Meidän tuuriamme.

Maisemaa Abiskojaurelle

Tume taustallaan Siellanjunni

Gárddenvággi -laakson eteläpäästä alkoi usean kilometrin mittainen laskeutuminen Abiskojaurelle (Abiskojávrelle).  Korkeus- tai olisiko laskeutumiseroa oli suunrinpiirtein 312 m. Maisema oli vihertynyt myös selvästi verrattuna pariin ensimmäiseen vaelluspäiväämme. Gironin ja Siellanjunnin rinteillä kasvoi jonkinlaista koivumetsää. Lukuisat taivaltajat olivat kuluttaneet Kungsledenin aika kivikkoiseksi, mistä Sepon rakkulaiset jalat eivät kamalasti pitäneet. Pysähdyimme hetkeksi rinteelle ihailemaan Abiskojaurelle aukenevaa avaraa maisemaa.

Siellanjohkan kuohuja  

Abiskojauren tupia

Tuville oli matkaa vielä viitisen kilometriä. Saavuimme n. 45 minuutin taivalluksen jälkeen Abiskojauren tupien pihalle auringon pilkistellessä mukavasti repaleisten pilvien välistä. Paikka oli aution oloinen, aivan kuin se olisi juuri hylätty. Normaalisti tulijoita tervehtivää tupaisäntääkään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. No eipä me häntä kaivattu. Sää oli ensimmäistä kertaa Guobirvaggin jälkeen sellainen, että oli ilo tehdä ruoka ulkona vaikka  navakaksi äitynyt tuuli olikin viedä sapuskamme mukanaan pöydältä. Vietimme paikalla parisen tuntia ja sitten olikin aika jatkaa matkaa.

Lounas auringonpaisteessa

Tästä ei ole pitkää matkaa Abiskoon

Giron seuraili meitä vielä jonkin matkaa, kunnes sen muhkea olemus jäi metsän peittoon. Olimme ihmetelleet jo jonkin aikaa etelästä pohjoiseen edestakaisin lentäviä helikoptereita. Ne roikottivat joitain, kauempaa katsoen kuin sementtimyllyiltä näyttäviä tavaroita allaan. Arvelimme helikoptereiden olevan tupien ja Abiskon välisillä huoltolennoilla. Tätä touhua kesti aika pitkään. 

Sepon kävely oli jo aika vaikeaa ja hitaanpuoleista. Seuraavalla tauolla Petri tutki entisenä sairaanhoitajana hänen jalkojaan. Aiemmin yksittäisistä rakoista oli muodostunut nyt valtavan kokoinen, etten sanoisi kaikkien rakkojen äiti.

Rakot peiteltiin sairaalassa makuuhaavoihin käytettävällä keinoiholla, jonka päälle vedettiin reilusti urheiluteippiä. Vaellus oli sujunut jalkaongelmista huolimatta kuitenkin siihen malliin, että olimme edellä aikataulusta. Alkuperäisen matkasuunnitelmien mukaan meidän piti olla perillä Björklidenissä vasta kahden päivän kuluttua eli perjantaina. Olimme varanneet ja maksaneet jo ennen reissun alkua  yöpymisen huippunäköalalla,  kaikilla mukavuuksilla sekä huvilan ulkoterassilla olevalla porealtaalla varustetulla samanlaisella Solhyllan -hirsihuvilalla kuin edellisellä reissullammekin. Siksi oli soitettava mahdollisimman pian huviloita vuokraavan hotellin vastaanottoon ja selvitettävä oliko mahdollista vaihtaa perjantain ja lauantaiyön välinen varaus ensi yöksi. Samalla oli selvitettävä kuljetusmahdollisuus STF:n Abiskon tunturiasemalta Björklideniin. Tätä 10 km:n välimatkaa emme aikoneet taapertaa kovaa asfalttia pitkin, varsinkin kun Sepon jalkojen kunto oli mitä oli.

Se pakollinen kuva Abiskojåkkasta

Matkapuhelimien käyttö oli ollut tähän saakka lähes mahdotonta, sillä täällä korkeiden tunturien välisten laaksojen pohjalla ei ollut minkäänlaista kenttävoimakkuutta. Sovimme, että Dani, Roope ja Tume jatkavat nopeaa tahtia eteenpäin ja minä, Petri ja Seppo tulemme perässä sitä vauhtia mihin Seppo pystyy.

Lapinportti, siellä "piipahdettiin" vuonna 2012

Kävelimme hissun kissun eteenpäin pitäen välillä taukoa. Jonkin ajan kuluttua saavutimme Danin, Roopen ja Tumen. He olivat odottamassa meitä polun varressa hyvien uutisten kera. Yöpymisvuorokauden vaihto ja kuljetus Abiskosta Björklideniin onnistuisi. Tässä kuljetusasiassa oli eräs ”pikku” juttu. Sen hinta per ukko oli sikamainen 20 euroa eli koko porukalta yhteensä 120 euroa 8,8 km:n matkasta. No toinen vaihtoehto olisi ollut käveleminen tai bussin tai junan odotus. Valitsimme hampaat irvessä tuon ryöstöhintaisen taksin.

Veljekset maalissa (ja me muut myös)

Oli vähän kallis taksimatka

Loppumatka meni ilman sen 

kummempia kommelluksia ja varsinainen vaelluksemme päättyi STF:n Abiskon tunturiasemalle, missä ostimme itsellemme ruotsin alkoholilainsäädännön mukaiset folkölit, minkä jälkeen lähdimme ulos. Siellä meitä odottikin Lapland Resortsin Volkswagen Multivan -minibussi sekä Nightwishin bassokitaristia ja laulajaa Marko Hietalaa muistuttava kuski. Nostimme varusteemme takakonttiin ja kiipesimme auton sisään. Kuski starttasi das Auton ja käänsi nokan kohti Björklideniä. Kaveri ajoi 80 km/h nopeusrajoituksesta huolimatta siinä 120 km tuntinopeutta. Onneksi ei tullut ketään vastaan. Lyhyen ajomatkan (ajan lyhyys johtui hurjasta ylinopeudesta) Volkkari kurvasi Björklidenin hotellin pihaan. Menimme respaan kirjaamaan itsemme sisään ja hakemaan avaimet.

Eipä olla ennen nostettu maljaa folkölillä :(

Kävelimme kämpille todeten ettei se ollut sama kuin viime vuonna, mutta muuten ihan samanlainen. Sauna pantiin välittömästi päälle. Terassilla olevan porealtaan kanssa tulikin ongelmia. Siihen ei virrannut vettä vaikka kuinka paineli käynnistysnappuloita. Tume pähkäili asiaa hetken ja soitti sitten hotellin vastaanottoon. Siellä vastattiin, että poreallas on epäkunnossa ja ihmeteltiin miksi tätä ei oltu kerrottu meille jo varauksen yhteydessä. Asia oli jäänyt ehkä huomaamatta virkailijalta koska majoituspäivä oli vaihdettu vain pari tuntia aiemmin. Perskules, juuri tuon porealtaan takiahan me olimme tuon paikan varanneet, mutta asialle ei voinut tehdä enää mitään. Oli vain nieltävä murinat.

Kuraisissa housuissa ravintolaan :(

Päätimme lähteä saunan jälkeen illalliselle hotellin ravintolaan. Tässä meidän grammanviilauksessa oli eräs hankala asia. Kaikki siistit vaatteemme olivat Kiirunaan jätetyissä autoissa. Kevennysteeman vuoksi ei rinkoissa oltu kannettu mitään ylimääräisiä vaatteita. Lyhennetyn vaellusaikataulun vuoksi meillä oli onneksi jäljellä vielä pari puhdasta paitaa, alushousua sekä sukkaa. Ylimääräisiä päällyshousuja ei ollut ja vaellushousut olivat kaikilla erittäin kuraiset. Yritimme pestä niistä pahimmat mudat suihkun alla. Goretex -housut tulivatkin kohtalaisen puhtaaksi, mutta Fjällrevenin muuten hyvissä G-1000 -housuissa lika ja kura pysyivät valitettavasti aika tiukassa, vaikka niitä kuinka pyyhki ja hankasi kostealla. No näillä mennään, niinkuin mentiinkin. Vaelluskenkiä ei voitu myöskään käyttää, sillä ne olivat kuivumassa kuivauskaapissa, mutta Crocksit olivat onneksi melko siistit.

Hyvää mutta vähän

Nyt on laseissa skumppaa

Aluksi kilistettiin laseja kuoharilla ja sitten tilattiin ruoat. Roope piti sapuskoja odotellessamme pienen yhteenvetopuheen toteutu-neesta reissusta sekä tekemisistämme ajassa taaksepäin. Tarjoilijat toivat tilatut ruoat, jotka olivat kaikkien mielestä hyviä, mutta joidenkin mielestä sitä olisi saanut olla enemmän. Ilta alkoi olla jo pitkällä ja aamulla olisi oltava pirteä, jotta ehdittäisiin Kiirunaan menevään puolen päivän aikoihin hotellin pysäkiltä lähtevään bussiin.

Torstai 29.8. Björkliden – Kiiruna – Kolari – Helsinki (perjantai 30.8.)

Heräsimme hyvissä ajoin ja teimme aamiaisen jäljelle jääneistä reissuruoista. Siistimme sitten hieman paikkoja, tiskasimme pienet tiskimme ja veimme roskat jätehuoneeseen. Tämän jälkeen menimme hotellin vastaanottotiloihin odottelemaan bussia.

Meitä oli jäänyt kismittämään sekä porealtaan poisjäänti että kohtuuton Abiskon ja Björklidenin välisen taksimatkan rahastus. Tume meni selvittämään asiaa vastaanottovirkailijan kanssa. Tämä  ymmärsi tilanteemme, mutta sanoi ettei hänellä ollut valtuuksia taksimatkan hyvityksiin ja Laplands Resorts ei ollut heidän yrityksensä. Hän lupasi kuitenkin ilmoittaa asiasta esimiehelleen ja pyysi Tumea jättämään yhteystietonsa.

Narvik - Kiiruna -linjan bussi

Rensselita autoon ja menoksi

Bussi tuli hieman myöhässä ja siihen nousi aika paljon muitakin matkustajia, pääasiassa meidän kaltaista vaellusporukkaa. Saavuimme sitten ajallaan Kiirunan linja-autoasemalle. Nostimme rinkat selkään ja astelimme Sportarenan parkkipaikalle, mihin olimme jättäneet automme. Sepolla ja minulla oli ollut pieni huolenpoikanen siitä, missä kunnossa autot mahtaisivat olla. Se oli turhaa. Siellä ne olivat täysin vahingoittumattomina samassa paikassa mihin olimme ne jättäneet. Vaihdoimme pysäköintipaikalla siviilivaatteet päällemme ja astuimme ajoneuvoihin. Käynnistimme moottorit ja käänsimme etupyörät kohti etelää.

Edessä oli pari valintaa. Ajaisimmeko yhtä soittoa kotiin, vai menisimmekö autojunalla? Pitkä ajomatka Kiirunasta Vantaalle ei houkutellut ja autojuna olisi paras vaihtoehto. Autojunassa olisi kaksi vaihtoehtoa, Kolari tai Oulu. Kolari olisi ykkösvaihtoehto, koska sinne oli lyhin ajomatka, mutta juna sieltä lähtisi aikaisemmin kuin Oulun juna. Kävi miten kävi, niin kummassakaan vaihtoehdossa ei jäänyt kovin paljon ylimääräistä ajoaikaa. Kolarin tapaus oli vielä siinä mielessä hankala, että kuormaus olisi jo klo 17.30 – 17.45, mutta juna lähtisi Helsinkiin vasta klo 18.50.

Asia selviäisi vasta sitten kun Seppo olisi saanut soitettua asiasta VR:n lipumyyntiin. Sitä ei voitu tehdä kuitenkaan Kiirunassa, vaan vasta myöhemmin kun oltiin ajettu riittävän pitkä matka, jotta osattaisiin arvioida mihin aikaan oltaisiin perillä joko Kolarissa tai Oulussa. Homma onnistui lopulta juuri toivomustemme mukaan ja suunta otettiin Kolariin.

Tuo Vittangin kylä on tietyllä tavalla varsinainen painajainen. Menomatkalla ajoimme kylän läpi heittämällä, mutta nyt olivat kaikki pääkadut kaivettu valtaisan katuremontin vuoksi auki ja jouduimme ajamaan n. 30 km/h ajavan työmaakuorma-auton perässä useita kilometrejä. Loppuihan sekin kiusa aikanaan ja pääsimme taas kunnon matkavauhtiin.

Munkkikahvit VR Kolarin asemalla

Saavuimme parahiksi Kolarin rautatieasemalla, kun Tumen sähköpostiin tuli tieto, että hänelle hyvitettiin porealtaan tomimattomuudesta se Lappland Resortin 120 euroa maksanut kyyti. Oikeus toteutui sittenkin :). Muut menivät asemaravintolaan ja kuskit ajoivat autot laiturin päässä odottavien autojunavaunujen sisään. Juna saapui asemalle noin puoli tuntia ennen lähtöaikaa. Emme jaksaneet odotella enää asemaravintolan puolella vaan nousimme makuuvaunuun ja siirryimme siellä osastoihimme.

Ahtauduimme kaikki hetkeksi yhteen hyttiin, missä otettiin ennen junan lähtöä valitettavasti nyt ruotsalaiset folkölit. Minä vedin vaunuosastossa vielä noin 3,5 minuutin tiivistelmän neljäksi päiväksi kutistuneesta vaellusviikostamme. Tämän jälkeen mentiin vielä joksikin ajaksi nautiskelemaan ravintolavaunun antimista. Jonkin ajan kuluttua sulkeuduimme kuitenkin vaunuosastoihimme ja vetäydyimme unten maille.

Takaisin lähtöruudussa

Juna saapui perjantaiaamuna aikataulun mukaan Pasilan asemalle, mistä kävelimme tuttuun tapaan autojunien lastaus-/-purkauspaikalle. Jonkin ajan kuluttua vaunut saapuivat ja autonomistajat ajoivat autonsa ulos vaunusta. Reissu oli päättynyt tai ainkin melkein. Jossain vaiheessa pidetään taas muisteluilta ja ehkä silloin porukalla on ehdotuksia siitä minne mennään vuonna 2014.

Tehdyn reissun  kokonaispituus oli n. 86 km. Aktiivista kulkuaikaa oli 23 h 35 min. Maksiminopeus oli 7,2 km/h ja keskinopeus 3,5 km/h.

Vantaalla 08.01.2014

Eero