Abisko 2012 - oppia ikä kaikki

Retkiremmin 10-vuotisvaellus suuntautui Abiskon alueelle, jossa tarkoituksena oli vaeltaa tarkkaan suunniteltu ympyräreitti seitsemän päivän aikana. Tervetuloa lukemaan kertomus siitä, miten kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan.

Esipuhe

Retkiremmin 10-vuotisjuhlavaelluksen kohteeksi valikoitui lopulta Abiskon alue. Se oli ehdokkaana jo vuonna 2010, mutta silloin veti Kebnekaise pitemmän korren. Abisko lähiympäristöineen on laaja ja monipuolinen vaellusalue. Eri syistä johtuen meillä on käytettävissämme varsinaista vaellusaikaa yleensä vain seitsemän päivää. Siksi oli mietittävä tarkasti, miten tämän aika käytetään. Pähkäilimme erilaisia reittivaihtoehtoja, joista finaaliin pääsi kolme. Mikään niistä ei miellyttänyt ihan sellaisenaan ja yhdistelimme vaihtoehdoista lopulta seuraavanlaisen sekoituksen:

Björkliden - Kåppatjåkka - Latnjajávri - Kårsavagge - Boazochokka (sen itäisen 1150 m sivuhuipun viereistä polkua pitkin) - Abiskojaure stugorna - Kieronstugan (tai se mitä siitä on enää jäljellä) - Siellajohka - Ballinvaggi (josta käännytään oikealle Pallentjåkkan pohjoispuolelta Nissonvaggiin) - Nissonvaggijohka - Lapporten - Abisko (josta bussilla/junalla Björklideniin majoituspaikkaamme). Jos reissuaikataulu osoittautuisi liian tiukaksi tai kunto loppuisi kesken, niin voisimme lyhentää sitä tietyissä kohdissa ja palata joko Björklideniin tai Abiskoon.

Olimme tutkailleet lähtöpäivää edeltävällä viikolla hieman huolestuneina alueen sääennustuksia. Kulunut kesähän oli ollut aika sateinen niin täällä kotimaassa kuin Ruotsissakin, eivätkä kohteemme sääennusteet luvanneet kovin paljon muutoksia tähän. No meitä lohdutti (tai ainakin uskottelimme itsellemme niin) toisaalta se, usean tietolähteen mukaan Abisko olisi eräs Ruotsin vähäsateisimmista alueista. Tämä kuulemma johtui siitä, että Atlantilta tulevat matalapaineet satavat vetensä jo Kölivuoriston Norjan puoleiselle alueelle ja vuorten itäinen, Ruotsin puoli jää sen vuoksi monesti sateetta.  Seppo oli katsellut lähtöpäivämme perjantaina ennusteita, jotka lupasivat Abiskon ja Björkliden alueen sateiden tulevan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä vesisateen sijaan 1200 metrin korkeudessa lumena :(. Niissä korkeuksissahan on se Kåppatjåkkan luhistunut kota (tai miksi sitä nyt pitäisi kutsua), jonka lähiympäristöön olimme suunnitelleet leiriytyvämme ensimmäiseksi yöksi.

Helsinki (perjantai-ilta 24.8.) - Rovaniemi (lauantaiaamu 25.8.)

Autojunaliput oli ostettu vain menomatkalle ihan sen vuoksi, että jos jostain syystä joutuisimme palaamaan takaisin odotettua aikaisemmin (näinhän on tapahtunutkin jo muutaman kerran), emme menettäisi etukäteen maksettuihin matkalippuihin käytettyjä rahoja. Olemme saaneet tarvittaessa kuitenkin aina paluumatkan auto- ja makuuvaunupaikat ainakin Oulusta lähteviin yöjuniin. Näin uskoimme asian olevan myös tämän reissun paluumatkan osalta ja jos junassa ei olisi tilaa, niin sitten ajettaisiin putkena joko kotiin tai jäätäisiin yöksi johonkin hotelliin Suomen puolella.

Autot lastattiin junaan tuttuun tapaan Helsingissä, mutta nyt ei enää siinä tutulla, Finlandia-talon itäpuolella olleella lastausasemalla (sitä ei enää ole), vaan Pasilan aseman ja Hartwall -areenan välille  rakennetulla uudella autojen lastauspaikalla. Joku voi ihmetellä miksi emme valinneet Rovaniemen sijaan Kolariin menevää autojunaa. No siksi, että elokuussa sinne menevä autopikajuna lähtee Helsingistä myöhemmin kuin Rovaniemelle menevä, ja on sen vuoksi perilläkin myöhemmin. Laskimme, että olisimme joka tapauksessa Abiskossa pari tuntia aikaisemmin, vaikka joutuisimmekin valitun matkareitin vuoksi ajamaan Rovaniemeltä Pellon kautta Pajalaan, josta matka jatkuisi sitten Kiirunaan ja edelleen Torniojärven rannalle Björklideniin.

Junassa matka taittui perinteisellä meiningillä, paitsi että nyt matkustimme historiamme toisen kerran VR:n uusissa punaisissa makuuvaunuissa. Ne olivat kyllä äänieristetyimpiä verrattuna vanhoihin nostalgisiin sinisiin, mutta toisaalta hieman ahtaampia. Matkan aikana päätimme Sepon perjantaina katsoman sääennustuksen vuoksi muuttaa valittua vaellusreittiä siten, että tekisimme sen toisinpäin kuin oli alun perin ajateltu. Ensin nousisimme siis Abiskosta Lapporteniin ja sieltä sitten eteenpäin.

Rovaniemi - Pello - Pajala - Vittangi - Kiiruna - Abisko väst - Abisko öst (lauantaipäivä 25.8.)

Juna liukui Rovaniemen asemalle perjantaiaamuna aikataulun mukaan. Noudimme autot vaunuista ja ajoimme ihan ensin etsimään paikkaa, missä saisi aamiaismurua rinnan alle. "Ajauduimme" Hallituskadun Nesteelle aamukaffelle, -kaakaolle ja voileiville, jotka hotkaistiin napoihin melko vikkelästi. Sitten vaan äijät autoihin ja suunta kohti pohjoista. Parin kilometrin ajon jälkeen kaarroimme liikenneympyrästä vasemmalle kohti n. 20 kilometrin päässä olevaan Sinettään. Sinne saavuttua napsautettiin vilkku vasemmalle ja käännyttiin ympyrästä Pellon suuntaan.

Tornionjoki ylitettiin Pellon siltaa pitkin ja Svea mamman maahan saavuttuamme otimme suunnan Pajalaan ja Vittangiin. Tällä matkalla ei sattunut mitään ihmeellistä, paitsi että:

Tämä Vittangissa oleva risteys tulee meille aina vain yllätyksenä :(.

1) Vittangissa ajettiin taas parikymmentä metriä pohjoiseen Karesuandon suuntaan Centralvägenin muututtua t-risteyksessä E45 -tieksi, vaikka olisi pitänyt kääntyä siinä kohtaa vasemmalle lännen suuntaan menevälle E 45-tielle, josta päästäisiin E10-tielle ja siitä sitten Kiirunaan ja lopulta määränpäähämme Abiskoon. No kökkösellä U-käännöksellä siitä selvittiin.

2) Melko pian Vittangin jälkeen alkoivat matkantekoa rajusti hidastaneet tietyöt (olivat riesanamme jo vuoden 2010  Kebnekaisen reissullamme). Nyt oli kyse pääasiassa tien loppusilauksista sekä asfaltoinnista. Toivon mukaan urakka on ohi siihen mennessä, jos ajelemme vielä joskus tulevaisuudessa noilla teillä.

Pysähdyimme lounaalle Kiirunassa E10-tien läheisyydessä olevalle Bertas Pizzeria -nimiseen ravintolaan. Tilaamamme sapuskat olivat ihan jees, toisin kun ostoskeskuksen rakennus, missä pitseria sijaitsi. Rakennus oli aika kulahtaneen oloinen ja nähnyt parhaat päivänsä varmasti yli 25 vuotta sitten. Remontteja ei ilmeisesti tehdä enää lainkaan koko kaupungissa, sillä kaivostoiminnan takia se siirtetään sortumisvaaran takia katuineen ja rakennuksineen päivineen n. kilometrin verran (me emme tiedä kyllä mihin suuntaan). Tässä artikkeli aiheesta.

                          Tässä olisi pitänyt jatkaa vielä matkaa pari kilometriä, eikä kääntyä vasemmalle.

Pitsat haarukoitiin suihin suht' vikkelästi, minkä jälkeen nousimme autoihin ja pian jäi Kiiruna taaksemme. Abiskon alueen suurtunturit pilkahtelivat silloin tällöin horisontissa. Noin 50 kilometrin ajomatkan jälkeen näkyikin Tornionjärvi oikealla puolellamme, mutta vielä ei oltu ihan perillä. Vähän yli puolen tunnin kuluttua näimme vasemmalle osoittavan viitan Abisko - öst. Käännyimme sinne huomataksemme melkeinpä samantien, ettei sieltä mitään tunturiasemaa löytynyt. Olimme erehtyneet paikasta ja pysähdyimme pitämään tuumaustaukoa läheisen kaupan parkkipaikalla.

Vittangissa ja Kiirunassa oli ollut pilvistä ja taivaalta oli tihuttanut aika ajoin vesisadetta, mutta nyt meille paistoi aurinko :). Eero oli ajanut tuota samaa tietä perheensä kanssa Narvikin suunnalta vuonna 1985 ja hänellä oli siksi vain hatara muistikuva tunturiaseman paikasta. Aika ei näköjään kultaakaan muistoja, vaan valitettavasti enemmänkin ruostuttaa ne. Roopella oli onneksi tuoreempaa kuvaa muistissaan. Hän ja Elina olivat ajaneet muutama vuosi sitten paikan ohi mennessään lomareissulle Lofooteille. Tunturiasemalle oli tästä vielä matkaa siinä parisen kilometriä. Ei muuta kuin autot käyntiin ja baanalle. Muutaman minuutin ajon jälkeen tunturiasema pilkistelikin tien itäpuolella.

Abiskon kansallispuiston päärakennus

STF:n Abiskon tunturiasema on monipuolinen vaeltajien ja retkeilijöiden tukikohta. 

Ajoimme parkkipaikalle, jonka viereisessä rakennuksessa oli Abiskon kansallispuiston luontokeskus. Piipahdimme katsomaan, löytyisikö rakennuksessa olevasta näyttelystä jotain meitä hyödyttäviä asioita. Paljonhan siellä oli erilaisia juttuja, mutta ei sellaista mitä me olimme hakemassa. Poistuimme luontokeskuksesta ja kävelimme tunturiasemalle. Kysyimme respasta mihin voisimme jättää automme vaelluksemme ajaksi. Selvittelimme samalla myös junien ja bussien aikatauluja tunturiasemalta Björklideniin, sillä autothan jäisivät tänne ja matkaa täältä Björklideniin olisi 10 km, eli turhan ikävää taapertamista apostolinkyydillä viikon kairassa rymyämisen jälkeen.

Karhun bisset jätettiin autoihin odottamaan reissun päätöstä.

Respa kertoi, että pysäköintipaikka oli junanradan toisella puolella ja kurvasimmekin automme pian tämän jälkeen sinne. Aurinko paistoi lämpimästi siviilikuteiden vaihtuessa reissurensseleihin. Tutkailimme sitten hieman tarkemmin karttaa, mistä selvisi, että ne "oikeat" Lapportenille ja siellä oleville kahdelle n. kilometrin korkeudessa oleville järville johtavat polut lähtisivät kuitenkin sieltä äskeiseltä Abiskon itäisen rautatieaseman kieppeiltä. Täältä alkavat sen sijaan kuuluisa Kungsledenin vaellusreitti, joka päättyy vasta 425 km päässä Hemavanissa, sekä länteen Kårsavaggelle ja Låktatjåkkastuganille vievät polut.

Abisko väst - Báddosdievvá - 1. leiri (lauantai-iltapäivä - ilta 25.8.)

Päätimme lähteä Lapporteniin täältä, sillä olihan meillä apunamme Roopen gps, johon oli junassa nakuteltu tärkeimpien kohteiden koordinaatit sekä Suunnon marssikompassi. Koordinaatit oli otettu netissä olevasta Eniro Sverige -kartasta. Se on siitä kätevä, että se näyttää halutessasi minkä tahansa kartalla olevan paikan koordinaatit 84 (lat, lon), WSG 84 desimaali (lat. lon), RT90 sekä SWEREF99 TM - koordinaatistojärjestelmissä. Eniron kartta perustui taas Lantmäteriet/Metrian (vastaa Suomen  maanmittauslaitosta) tietoihin.

Ufojako taivaalla?

Aikomuksemme oli siirtyä joka tapauksessa jossain vaiheessa jollekin Lapportenille vievälle viitoitetulle polulle. Melko pian näimme viitan, jossa oli jonkinlainen kukkanen sekä teksti Paddus, Naturstigen. Lähdimme seuraamaan tuota polkua, mutta se teki mielestämme omituisia mutkia. Erkanimmekin siitä melko pian ja lähdimme kulkemaan omia polkujamme pitkin. Hyvistä aikomuksistamme huolimatta homma ei sujunut kuitenkaan ihan kuin siinä suositussa YLE:n ruotsikielisessä tv-ohjelmassa.

Rymysimme metsikössä ja kiersimme pusikoita noin puolentoista tunnin verran. Pysähdyimme huilitauolle vain huomataksemme, ettemme olleet edenneet kovinkaan paljon määränpäätämme kohti. Tekemiemme sivuttaisliikkeiden matkoja emme halunneet siinä vaiheessa edes tietää.
 

Danin uudet Grymit aiheuttivat jo alkumatkasta rakon jalkaan.

Ilta-aurinko paistoi vielä aika lämpimästi, mutta Norjan puolelta puski jo pikkuhiljaa tummempaa pilveä Abiskon ylle.

Näköala Báddosdievván huipulta Tornionjärvelle.

Sama paikka, mutta näkymä kaakkoon Lapportenille.

Báddosdievván urhipaikka on tämän näköinen.

Jatkoimme taivallusta ja saavuimme jonkinlaisena maamerkkinä pitämämme saamelaisten Báddosdievvá -nimisen uhripaikan luo, joka on vajaa parikymmentämetriä korkea, aika jyrkkäseinäinen kalliorykelmä n. 6 km:n linnuntiematkan päässä STF:n tunturiasemalta. Báddosdievván juurella oli puihin naulattuja viittoja, joissa luki Lapporten ja Abisko. Kipusimme kalliorykelmän päälle, mutta ei sieltä löytynyt suoraan Lapportenin suuntaan menevää polkua. Laskeuduimme alas uhripaikalta ja löysimme taas yhden polun sekä viitan, jossa luki Lapporten. Lapporten oli vielä tässä vaiheessa aika selvästi näkyvissä ja suuntasimmekin nenämme sitä kohti.

Mainio leiripaikka, mistä oli hyvä näkyvyys Lapporteniin, Abiskoon ja Björklideniin.

Kello käy ja aika rientää. Alkoi olla parasta etsiä sopivia telttapaikkoja ennen kuin pimeys yllättäisi (taas) meidät. Löysimmekin kohtalaisen hyvät sellaiset erään puron läheisyydestä. Paikalta oli hyvät näkymät Tornionjärvelle ja Abiskoon sekä Björklidenin kylään. Illalla ennen nukkumaanmenoa jälkimmäisen valot vilkkuivatkin kutsuvina tunturinrinteellä.

Siitä lähtien kun Seppo liittyi Retkiremmiin v. 2007, on hän aina yllättänyt muut jollain Chéf Sepon valmistamalla spessu-ruoalla. Se oli tällä kertaa kaupasta ostettua Wilhelm-lenkkiä, sinappia ja Pirkka -perunasalaattia jee :). Ilta oli jo kuitenkin pitkällä ja pilvisyys sekä hämärä lisääntyivät. Painuimmekin tukevan spessuillallisen jälkeen nukkumaan telttoihimme.

Báddosdievvá - Cuonjájávri - Cuonjávággi (sunnuntai 26.8)

Yöllä oli hieman sadellut, mutta aamu oli kuitenkin melko lämmin ja näytti siltä, että leiriämme ympäröivät paksut pilvet hälvenesivät. Tornionjärven yllä oli kyllä tukeva pilviverho, mutta me olimme sen yläpuolella. Aamun ehdittyä pitemmälle säätila muuttui kuitenkin ihan toisenlaiseksi.

Tornionjärven yllä näkynyt paksu pilvipeitto hiipi kuitenkin melkein salaa rinteitä ylöspäin ja kietoi sekä meidät että ympäristön harmaaseen vaippaansa. Näkyvyyttä ei ollut mihinkään suuntaan paria sataa metriä enempää. Ei näkynyt Lapportenia, Tornionjärveä eikä Abiskoa. Purimme aamiaisen jälkeen leirin ja lähdimme suunnistamaan (valitettavasti) "vaiston varassa" Lapportenin suuntaan.

Eipä mennyt kauaakaan, kun paksu pilviverho näytti todelliset karvansa. Ilme viileni huomattavasti ja alkoi satamaan ja Petri sekä Eero joutuivat pukemaan lyhythihaisten paitojensa päälle kuoritakit.  Puurajan yläpuolella maasto oli välillä rakkaista ja välillä taas ruohikkoista. Nousu ei ollut tasaista ylöspäin kipuamista vaan "aaltomaista" laskua ja nousua. Näkyvyys oli surkea, sillä olimme nyt kokonaan sadepilven sisällä.

Ihmettelimme, miksi tuon Lapporten ja siellä oleva pohjoinen Cuonjajávri eivät vieläkään näkyneet, vaikka olimme tehneet matkaa jo kohtuullisen kauan. Roope sanoi, että gepsin mukaan meidän pitäisi mennä enemmän vasemmalle kuin mikä oli tämän hetkinen suuntamme. Alle 100 metrin näkyvyys takasi sen, ettei maiseman muodoista (siis pelkkää harmaata yltäympäriinsä) voinut mitenkään päätellä olinpaikkaansa. Saavuimme lopulta jonkin matkan päässä meistä nyt aika vähävetisen, mutta rakkakivisen joen rantatöyräälle. 

Tutkimme karttaa ja arvioimme missä voisimme olla. Koska Cuonjajávrea ei näkynyt edessämme, oli vain kaksi vaihtoehtoa. Olimme kulkeneet liikaa itäänpäin ja olimme joko a) Vaimoaivin ja Vaimovággin välisessä laaksossa ja näkemämme virta oli Vaimojohka. b) olimme kulkeneet liikaa länteen ja olimme Nissonsnuohkkissa.

Asia piti tarkistaa ja onneksemme sadepilvet repeilivät hetkeksi sen verran, että näimme edessämme pari isoa tunturin seinämää, samoin kuin sen missä suunnassa vasemmalla puolellamme olevan virran alkulähteet olivat. Eero oli varma, että olimme Nissonsnuohkkissa, mutta asian varmistamiseksi Petri taivalsi hieman virran vartta ylöspäin katsomaan, näkyikö kauempana mitään järveä. Ei näkynyt ja asia oli sitä myöten selvä. Olimme Nissonsnuohkkissa. Olisi pitänyt uskoa vain gepsiä (tai kompassia), eikä luottaa vaistoon. On se vaan kumma että ei opita, vaikka ollaan  kairassa nyt jo kymmenettä kertaa.

Ylitimme kivikkoisen virran ja nousimme sen itärannalle. Taivalsimme itään päin sumussa ja sateessa näkyvyyden ollessa edelleen heikohko. Oikealla puolellamme pilkotti sumun seasta yksinäinen oranssinvärinen teltta ja samalla Roope huusi, että järvi näkyvissä suoraan edessä. Se oli Cuonjajávri, joka siellä sateen seassa pilkisteli. Lähdimme rämpimään järven läntistä puolta kaakon suuntaan kohti Cuonjajávren kaakkoispuolella olevaa nimetöntä järveä kohti. Sää jatkui kurjana, eikä Lapportenin muotoja voinut nähdä lainkaan. Itse porttihan on tosiasiassa aika massiivisen leveä ja pitkä sola tai kuru. Etäisyydet hämäävät. Kartasta näkee, että Lapportenin läntisen puolen, Nissonchorrun itäisen huipun (1633 mpy) ja itäisen puolen, Cuonjáchokkan läntisen huipun (1495 mpy) välinen etäisyys on parisen kilometriä. Pituuttakin on lienee yli neljä kilometriä.

Säärystimet olisivat auttaneet pitämään lahkeet kuvina. 

Patukkatauolla Cuonjajávren länsirannan "lutakossa".

Yritimme väistellä likomärkää maastoa
siirtymällä alempana oleville
järvenrantakivikoille. 

Vettä oli satanut koko ajan aina siitä lähtien kun olimme jättäneet edellisen yön leirimme. Cuonjajávren ja Nissonchorrun välinen ruohikkoinen maasto oli nyt likomärkää ja mutaista. Eeron 10-vuotta vanhat Meindlin Himalaya -vaelluskengät olivat tulleet näköjään tiensä päähän, sillä ne imivät vettä sisäänsä kuin kameli autiomaan keitaalla. Pysähdyimme patukkatauolle Cuonjajávren keskipaikkeille ja näimme hieman kauempana kaakossa kahden henkilön tulevan meitä kohti. Tapasimme heidät edettyämme tauon jälkeen pari sataa metriä eteenpäin. Kaverit olivat ruotsalaisia ja se  oranssi teltta oli heidän. Miehet olivat käväisseet katsomassa maisemia nimettömän järven alapuolella olevan Chuonjájohkan seutuvilla. Heillä oli jalkineina vain jonkinlaiset lenkkitossut, mutta miehet näyttivät kuitenkin sen verran kokeneilta, että ilmeisesti tiesivät mitä olivat tekemässä.

Luonnon ihan omatekemä kivinen laavu. Tästä on linnuntietä matkaa
taustalla näkyvälle Lapportenin pohjoiselle aukolle n. 3,5 km.

Tässä viimassa ei auta enää oikein muovipulloissa oleva "lämmikekkään".

Vatsassa kurni sen merkiksi, että oli sapuskan paikka. Cuojávágaggin (Lapportenin) kaakkoispäässä olevan nimettömän järven eteläpäässä oli aika hyvä taukopaikka. Järven rannalla oli mielenkiintoisen näköinen lipallinen, ihan laavua muistuttava kivi, joka tarjosi jopa jonkinlaista tuulen- ja sateensuojaa nyt jo aika hyytävälle tuulelle ja vesisateelle.

Lapportenissa riitti tunturipurojen lisäksi likomärkää ja upottavaa mutaa, sammalta sekä turvetta. 

Tume kertoi nyt ikävän uutisen, ettei ole ihan kunnossa ja hänellä on todennäköisesti kuumetta. Hän ei yleensä valita turhasta ja pidimme sen vuoksi "hätäkokouksen". Päätimme, ettemme jatka matkaa tänään, vaan leiriydymme tähän. Mikäli Tumen kunto ei kohene selvästi aamuun mennessä, niin palaisimme takaisin Abiskoon. Oli aivan turha ottaa riskejä. Tume oli ottanut lisäksi vahingossa mukaansa neljän vuodenajan makuupussin sijaan kesäpussinsa ja oli palellut siinä jo edellisen yön leirissämme.

Eeronkaan olo ei ollut kovin mukava. Takin vasen hiha oli vuotanut saumoista kastellen paidan. Jalat sekä sukat olivat vuotavien kenkien vuoksi likomärät, eivätkä takuulla kuivuisi kosteassa ja viileässä teltassa. Tumelle ei maistunut illallinen ja hän painui telttaan nukkumaan. Eero teki illallisen jälkeen samoin.

Muut remmiläiset kärvistelivät vielä jonkin aikaa tuon lipallisen kiven suojissa ihastellen komeaa auringonlaskua. Petri tuli tämän jälkeen telttaan ja kertoi ilman viilenneen vielä äskeisestäkin. No onneksi ei oltu siellä 1200 metrin korkeudessa, tuumivat miehet. Eivät älynneet kuitenkaan vielä siinä vaiheessa, että kyllä se talvi tulee myös tänne kilometrin korkeuteen pystytettyyn leiriinkin.

Edessä olevat möhkäleet on kiviä. Takana näkyvät muhkurat ovat taas telttojamme.

Onneksi  ei jätetty sauvoja makaamaan maahaan illalla. Olisko löydetty niitä tänä aamulla?

Huomenta Petri ja tervetuloa talveen!

Toipilas-Tume äimän käkenä ;) lumen keskellä.

Absurdi ja äkillinen sään muutos nauratti Roopea.

Sade piiskasi ja tuuli ulisi ulkoteltan kankaissa ja naruissa, eikä uni oikein tullut silmään. Teltassa oli hieman viileää, mutta neljän vuodenajan makuupusseissa ei paleltu. Jossain vaiheessa Eero heräsi tokkuraisesta unestaan ja kuunteli teltan ulkopinnan ropinaa. Se ei kuulostanut tavalliselta vesisateelta vaan oli paljon terävämpää ja pistävämpää. No kun oli kerran herätty, niin ei auttanut muu kuin kömpiä pois lämpimästä makuupussista ja mennä ulos "asioille". Apsidin ulkopuolella odotti epämiellyttävä yllätys. Ulkona oli talvi ja tienoota peitti n. 10 cm:n lumikerros. Tuuli oli kinostanut sitä jo melkoisesti telttojemme ulkopinnoille. Teltan sisällä tuntui nyt kuitenkin selvästi lämpimämmältä kuin alkuillasta. Aamulla selvisi syy. Pohjoistuulen lennättämä lumi oli tukkinut teltan ilmanvaihtoreiät ja sisäteltan lämpö kontra ulkopuolen kylmyys oli jäädyttänyt nuoskaisen lumen ja estänyt täten kylmän ilman virtauksen teltan sisään.

Cuonjávággi - Abisko - Björkliden (maanantai 27.8.)

Vuoden 2005 Haltin-reissullamme kokema Marfejohkan karu aamu ei ollut mitään verrattuna tähän maanantaihin. Märkää ja raskasta lunta tuli tupaan vaakatasossa ja siitä olisi voinut tehdä igluja, lumilinnoja ja lumiukkoja. Emme jääneet kuitenkaan puuhastelemaan, vaan otimme aamiaisen jälkeen suunnan takaisin kohti Abiskoa. Tume oli nukkunut Roopen antamassa makuupussissa lähes 12 tuntia ja hänen olonsa oli parempi kuin eilen, mutta hänen omien sanojensa mukaan kuitenkin kaukana terveestä. Roopen yöunet olivat taas jääneet minimaalisiksi Tumen kesäpussissa. Edes pussin päälle vedetty avaruuspeitto ei ollut auttanut, vaan mies oli palellut koko yön kuin horkkatautinen :(.

Leiri on purettu ja paluumatka Abiskoon edesseä.

Remmi valmiina paluuseen :(

Liukasta ja märkää!

Harmaata on Lapportenin maisema.

Näkyvyyttä ei ollut nytkään juuri nimeksikään, mutta se ei haitannut "suunnistusta". Emme voineet mitenkään eksyä, sillä järvet olivat oikealla ja lähes 800 metriä meitä korkeammalla oleva Nissonchorrun huippu vasemmalla puolellamme. Paluumatka päätettiin tehdä mahdollisimman nopeasti ilman isompia ruokataukoja. Matkaeväänä syötiin pähkinärusinaseoksia sekä suklaa- ja myslipatukoita.

Eilinen rämpiminen oli tähän päivään verrattuna lähes asfaltilla kävelemistä. Maasto oli edelleen märkää ja mutaista, mutta nyt peitti lumi eilen vielä selvästi näkyneet kivien väliset syvät kuopat ja märät mättäät. Yksi ja toinen meistä plutasikin noihin kosteikkoihin ja kivenkoloihin. Pahinta olivat kuitenkin todella liukkaat lumen peittämät kivet, joiden päälle astumisessa sai olla tarkkana, jottei liukastuisi. Windstopper -käsineet kastuivat lumipyryssä likomäriksi, eivätkä ne enää lämmittäneet pätkääkään. Suklaapatukat olivat kohmettunut koviksi sitkeiksi könteiksi ja niiden pureminen oli aika haasteellista.

Saavuimme lopulta Lapportenin pohjoiselle "portille". Lauantain hienot maisemat Abiskoon ja Torniojärven suuntaan olivat nyt historiaa, sillä olimme edelleen sadepilven sisällä. Kartan mukaan Chuonjájavren luoteispään läntiseltä rannalta piti alkaa Abiskoon menevä polku, mutta lumisade oli peittänyt tehokkaasti kaikki kivien pinnat, joista olisi (ehkä) nähty polun merkkeinä olevat punaisella maalilla maalatut laikut.

Nyt luotimme kuitenkin gepsiin ja siihen syötetyn Abiskon itäisen rautatieaseman koordinaatteihin. Chuonjájávrelta Tornionjärveen laskeva virta haarautui moneen osaan ja jouduimme ylittämään niitä  useamman kerran. Veden määrästä ei ollut haittaa, sillä sitä ei ollut juuri nimeksikään. Virran keskellä, veden yläpuolella olevien kivien liukkaus ja rannoilla kasvavat tiheät pajupusikot asettivat sen sijaan hankalia haasteita ylityksille.

Pääsimme pois pilvestä n. 700 metrin korkeudessa. Vesisade vain jatkui. Märät sukat  ja kengät sekä huonosti nukuttu yö ja vilu kolottivat luita. Osuimme jossain vaiheessa merkitylle polulle ja lähdimme taivaltamaan sitä pitkin kohti Abiskon itäistä rautatieasemaa. Polku oli kivinen, kuoppainen ja mutainen. Monesti oli pakko vain astua syviin lätäköihin tai likomärkiin mutaisiin kosteikkoihin, koska kiertomahdollisuutta ei ollut. Menomatkamme omat polkumme ja reittimme olivat olleet itse asiassa paljon parempia kuin tämä nyt kulkemamme merkitty reitti.

Saavuimme lopulta noin viiden tunnin, lähes tauottoman "munaravin" jälkeen Abiskon rautatieasemalle. Löntystimme kaupan luo, jonka pihalla käväisimme jo ensimmäisenä Abiskoon tulopäivänämme ja istahdimme penkeille lepuuttamaan tönkkösuolattuja muikkuja muistuttavia jalkojamme. No niin, äijät olivat sitten kaikki täällä, mutta autot olivat siellä Abiskon läntisellä puolella ja kävelyä olisi tiedossa se parisen kilometriä. Turha olisi kaikkien kävellä sinne ja Roope sekä Seppo uhrautuivat hakemaan autot. Vajaan tunnin kuluttua kaverit kaarsivat ne kaupan pihalle. Riisuimme rensselit päältämme ja heivasimme ne autojen takakonttiin.

Olimme vuokranneet Björklidenistä mökin etukäteen vaellusviikon perjantain 01.09 ja lauantain 02.09 väliseksi yöksi. Nyt oli mahdollista, että se ei olisi tänään vapaa vaan  varattu. Ajoimme sen vuoksi ensin STF:n tunturiasemalle kysyäksemme löytyikö sieltä vapaita mökkejä tai huoneita mikäli emme saisi muutettua Björklidenin vuokramökin yöpymisajankohtaa. Tunturiasemalla oli tilaa ja koska ainakin tämän yön yöpyminen oli varmistettu, soitti Tume Björklideniin tiedustellakseen yöpymisajankohdan muutosmahdollisuutta. Vastaus oli myöntävä ja lähdimme ajelemaan välittömästi vuokramökille.

Saimme avaimet hotellin respasta ja ajelimme hissunkissun majapaikallemme. Monien alueen lautarakenteisten vuokramökkien ulkoseinien maalit olivat aika heikossa hapessa, ja niitä oli ryhdyttykin paikkailemaan. Saavuimme mökille parin minuutuin kuluttua. Meillä olikin lautarakennuksen sijaan pyöröhirsimökki, joka oli ulkoapäin hyvässä kunnossa ja sisältä suorastaan erinomaisessa. Jokaisella taisteluparilla oli oma huone. Mökin varustetaso ei jäänyt jälkeen mistään kotimaamme vastaavasta ja oli eräässä asiassa jopa parempi. Isolla, länteen avautumalla terassilla oli nimittäin lämmintä vettä täynnä oleva poreallas :), mistä oli mukava ihailla Lapportenin maisemia.

Ilta alkoi hämästyä ja laskeva aurinko kultasi Lapportenin. Panimme saunan heti lämpiämään ja teimme odotellessamme  reissuruoista hyvät päivälliset. Sitten vaan saunaan pesemään päivän rasitukset pois ja sen jälkeen polskimaan porealtaaseen.

Olimme Lapportenista lähdön jälkeen puhelleet patukkatauoilla, että voisimme mahdollisesti tehdä Björklidenistä käsin pistokeikkoja lähimaastoon ja tarpeen vaatiessa jopa ehkä yöpyä ainakin yhden yön verran teltassa esim. Kårsavaggessa. Samoja asioita käytiin läpi myös porealtaassa sekä myöhemmin illalla tv:n katselun lomassa. Eero sanoi, että jos hänen vaelluskenkänsä ovat vielä aamulla märät (olivat parasta aikaa kuivumassa kuivauskaapissa), niin hänet voi skipata pois tästä ideasta.

Brörkliden - Oulu (tiistai 28.8.)

Aamu valkeni aurinkoisena :(. "En ole katkera mutta kuitenkin"...Remmiläisten vaatteet ja kengät olivat olleet kuivauskaapin lämmössä koko yön. Ilmeisesti niitä oli liikaa tuon kaapin kestokykyyn ja tehoon nähden, sillä Eeron kengät olivat edelleenkin märät, eli hänen päätöksensä olla lähtemättä enää mihinkään piti, sillä ainoat käyttökelpoiset jalkineet olivat kaupunkiolosuhteissa toimivat Timberlandin lyhytvartiset nauhakengät, jotka eivät olleet lainkaan kotonaan näiden maisemien kivi- ja juurakkopoluilla sekä tunturien rakassa.

Muilla remmiläisillä oli myös eräänlainen exit -tunnelma, eli loppu mikä loppu. Oltiin tultu pois kairasta ja sillä sipuli. Noin 1180 km:n ja 15 tunnin ajomatka putkena kotiin ei tuntunut kuitenkaan kovin houkuttelevalta ja tarkistimme sen vuoksi autojunamahdollisuuden Oulusta Helsinkiin. Se onnistui (tietenkin) ja sokerina pohjalla oli se, että tällä kertaa matkustaisimme näiden uusien makuuvaunujen toisessa kerroksessa eli meillä olisi oma vessat ja suihkut.

Jätimme jäähyväiset maisemille ainakin toistaiseksi, mutta ei ehkä kuitenkaan lopullisesti. Kaarsimme ison roskalavan kautta, jonne Eero heitti uskollisesti palvelleet, mutta edelleen likomärät ja haisevat vaelluskenkänsä. Aurinko paistoi lähtiessämme vielä mukavasti, mutta kun lähestyimme Tornionjärven kaakkoiskulmaa, missä järvi loppuu ja Tornionjoki alkaa, vyöryivät tummat pilvet maiseman yli, eikä kulunut kun kotva, niin alkoi taas satamaan.

Pysähdyimme Kiirunassa syömään hampurilaiset paikallisessa Sibyllassa sekä kahvi/jäätelötauolla pienessä E10-tien varrella Napapiirillä olevassa ravintolassa. Jatkoimme tietä pitkin Töreen, josta käännyimme E4-tielle kohti Haaparantaa ja Torniota. Tume halusi jäädä pois Kemissä, sillä kotiväki ei ollut nyt Helsingissä vaan kylässä Rovaniemellä. Ei siinä mitään, ajettiin Kemin rautatieasemalle ja Tume jäi odottamaan sinne Rovaniemen junaa. Me muut jatkoimme Ouluun. Ajoimme autot autojunavaunuihin ja kävimme syömässä hyvät pizzat aseman lähellä olleessa italialaisessa ravintolassa.

Junamatka meni mukavasti ja olimme perillä aikataulun mukaan Pasilan asemalla Helsingissä. Kävelimme sieltä samalle paikalle, mistä autot oli ajettu vaunuihin edellisen viikon perjantaina. Ratapihaveturi toi autovaunut paikalle suhteellisen pian. Ajoimme autot ulos vaunusta ja sitten ei muuta kuin kotiin.

Ohessa reissumme toteutunut reitti.

Loppukaneetti

Oliko tämä Petrin sanoin kuvaama "vajaan viikon reissu" meille sitten jonkinlainen mahalasku? Loppujen lopuksi olemme kaikki sitä mieltä ettei ollut. Opimme sen sijaan kantapään kautta, että näissä hommissa ei kukaan ole koskaan täysin oppinut ja ”mutuun/vaistoon" ei pidä koskaan luottaa. Harkintakyky ja maltti täytyy pitää mielessä aina ja iankaiken aamen.

Sitten vielä muutama sana Lapportenille johtavista viitoituksista. Vasta luettuani kotona ruotsalaisten reissaajien netissä olevia juttuja Lapportenista ja sinne johtavien polkujen viitoituksista minulle selvisi, että tuo Padduksen luontopolku oli itse asiassa se Báddosdievván uhripaikalle johtava polku. (Lantmäterietin Nya Nya Fjällkartan BD 6, 1:100 000, Abisko-Kebnekaise-Narvik -kartassa ei ole sen sijaan mitään mainintaa tuosta Paddus -nimisestä paikasta). Tämä selvitti allekirjoittaneelle syyn siihen reissun alkuvaiheessa tapahtuneeseen pöpelikössä edestakaisin purjaamiseemme. Metsäisessä ja pusikkoisessa maastossa oli lisäksi useita samansuuntaisia polkuja, jotka kuitenkin erkanivat jossain kohtaa toisistaan johtaen mikä minnekin.

Huomasimme paluumatkallamme Lapportenista Abiskoon myös sen, että kun tullaan Lapportenille, niin varsinaiset maastossa olevat polut "katoavat". No Lapportenissa ei nähty minkäänlaisia polkuja tai merkkejä niistä. Esim. kartalla Abiskon rautatieaseman kieppeiltä Lapporteniin menevän polun merkkinä oleva tiheä musta pisteviiva… muuttuu Nissonchorrusta tulevan virran jälkeen harvaksi ruskeilla pisteillä merkityksi viivaksi (ja päinvastoin kun tullaan Lapportenista). Toisaalta maasto muuttuu siinä kohtaa aika tavalla ja suurikokoisten lohkareiden väliin on aika vaikea rakentaa minkäänlaisia polkuja. Polun merkkeinä on siellä täällä kiviin maalatut, välillä aika heikosti näkyvät punaiset pensselinjäljet.

Olen sanonut sen aikaisemminkin, että en ymmärrä miksi ruotsalaisissa kartoissa (sama vika norjalaisissa) ei ole mitään merkintää rakasta. Pahat, hankalakulkuiset pajupusikot on kyllä merkitty, mutta rakkaa ei. Merkinnät helpottaisivat meinaan aika paljon reittisuunnitelmien tekoa sekä itse taivaltamista paikan päällä.

Lopuksi vielä hieman ajattelemisen aihetta meille sekä miksi ei myös kaikille muillekin kairankävijöille.

• Oltiinko yleisesti ottaen valmistautuneet kunnolla reissuun?
• Oliko kaikilla kunto kohdallaan ottaen huomioon maaston sekä odotettavissa olevat voimakkaatkin sään vaihtelut?
• Oliko suunniteltu reitti ylioptimistinen käytettävissä olevaan aikaan (8 vrk) nähden ?
• Miksi joidenkin varusteet eivät olleet kunnossa tai sitten oli väärät varusteet?
• Oltiinko valmistauduttu henkisesti mahdollisiin vastoinkäymisiin?

Virheistä otetaan opiksi ja yllä oleva pidetään mielessä kun suunnittelemme vuoden 2013 vaellusta. Ei meitä niin helposti nujerreta ;).

Vantaalla 18.12.2012

Eero