Koloveden melontavaellus syksyllä 2011

Retkiremmi on monen vuoden ajan leikitellyt ajatuksella toteuttaa vaellus vesiteitse melomalla. Aikaisempina vuosina kova lapinkaipuu on vienyt voiton, ja rinkka on nostettu selkään, suuntana tunturit ja kairan kauneus. Tänä vuonna päätimme toteuttaa melontavaelluksen, osittain tehdäkseen jotain erilaista, mutta myös selvittääkseen miksi moni pitää retkeilymuotoa leppoisana ja hauskana. Saimme nauttia loistavasta viikosta kauniin Koloveden maisemissa, loistavien ilmojen siivittämänä. Tervetuloa lukemaan reissustamme tämän vaelluskertomuksen myötä!

                                                             

                                                 Sininen hetki Kauko-Lienassa

Vaellus päiväkohtaisesti

• Vantaa - Oravi - Kirkkoranta (la 20.8.2011)
• Kirkkoranta - Ukonvuori - Laajakaarre - Pitkäsaari (su 21.8.2011)
• Pitkäsaari - Pilpan kanava ja -koski - Mäntysalon luontopolku - Pitkäsaari (ma 22.08.2011)
• Pitkäsaari - Pyylinoja - Hoikansaari (ti 23.08.2011)
• Hoikansaari - Kauko-Liena (ke 24.8.2011)
• Kauko-Liena - Saunasaari - Oravi (to 25.8.2011)
• Jälkipuhe

 

Melontareitti

 

Esipuhe

Kevään 2011 kokoontumisessa oli päätetty tehdä tämän vuoden reissu melomalla Koloveden kansallispuiston vesillä. Tähän meidät oli innoittanut tietämättään nimimerkki Turhankävelijä, jolla on patikointi-, pyöräily- ja Lapin autiotupien paikkoja selvittävien sivujen lisäksi erinomaisen hyvät, myös melontareissuihinsa liittyvät kotisivut.

Olimme suorittaneet alkukesästä melontakurssin Helsingin Vuosaaressa sijaitsevassa Natura Vivassa ja varanneet kajakit ja yöpymiset Saimaa Holidayn melontakeskuksesta Oravista. Kaikki näyttikin hyvältä elokuun alkuun saakka. Silloin lähettivät Seppo ja Heikki Eerolle sähköpostiviestin, jossa oli linkki Iltalehden uutiseen. Siinä kerrottiin Saimaa Holidayn melontakeskuksen Oravissa sijainneen päärakennuksen palaneen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä maan tasalle. Jaaha, meniköhän meidän melontareissu tämän takia nyt pipariksi?

Eero soitti siltä istumalta Oraviin selvittääkseen asian. Sieltä vastattiin, että kajakit ja tarvikkeet eivät olleet kärsineet tulipalossa, sillä niitä ei säilytetty onneksi palaneessa rakennuksessa ja että palo ei kuulemma haittaisi melontatoimintaa. Toimisto oli kuitenkin jouduttu siirtämään viereisen ravintolan aulaan. Kaikki hyvinkö? Melkein mutta siitä lisää hieman tuonnempana.

Eero ja Petri olivat varanneet melontakeskuksesta itselleen kajakkikaksikon. Eero oli katsellut myöhemmin yrityksen nettisivuilta näitä vuokrakajakkeja ja huomannut, että heillä oli lisäksi vielä isolla tavaratilan suuaukolla varustettuja kaksikkomalleja, joita sai samaan vuokrahintaan. Eero soitti melontakeskukseen ja sieltä selvisi niitä olevan sen verran ettei tarvinnut varata. No hyvä niin.
Heikki oli ajatellut vuokrata tätä reissua varten Oravista neopreenijalkineet ja melontatakin. Soittaessaan sinne ja tehdäkseen varauksen hänelle kerrottiin näitäkin tavaroita olevan siellä sen verran, ettei tarvinnut kuulemma varata.

Jossain vaiheessa elokuuta Roope oli mietiskellyt vielä sitä, kannattaisiko lähteä melomaan lähempänä Kolovettä sen sijaan, että kauhottaisiin kajakit Oravista jonnekin Pyttyveden saareen, jossa yövyttäisiin. Eero otti asiasta selvää melontakeskuksesta ja sai järjestettyä kajakkien ja ukkojen kuljetuksen Käkövedelle hintaan 49,- €. No koska keskuksella ei ollut enää käytössään pikkubussia (huippusesonki oli näet jo ohi), niin heidän autoonsa ei mahtuisi kerralla kaikki tavarat ja melojat, minkä vuoksi matka oli tehtävä kahdesti. Summa olisi yhteensä 98,- €. Tämä maksettaisiin vasta sitten kun saavuttaisiin Oraviin. Näillä tiedoilla ja eväillä odotimme innolla tulevia päiviä.

Vantaa - Oravi - Kirkkoranta (la 20.8.2011)

Ensimmäisen kerran Retkiremmin historian aikana aloitimme reissumme perinteisen perjantaipäivän sijaan lauantaina. Kokoontuminen olisi Petrillä klo 9.00. Eero nouti autollaan Tume ja Roopen ja Heikki tuli Sepon autossa. Turinoituamme hetken, lähdimme matkaan suurin piirtein aikataulun mukaan.

Vaariosasto eli Eero ja Heikki matkustivat perinteisesti kahdestaan Eeron autossa Radio Suomen tahdittamana. Skoda Octavia Combin takapenkit oli kaadettu nurin ja siksi sinne mahtui tuttuun tapaan tavaraa. Muu sakki nautti Sepon uudenkarhean Volvon kyydistä metallimusiikin antaessa potkua matkantekoon. Volvo ei vaan ollut tavaratiloiltaan juuri Nissanin Primeraa suurempi, vaan Sepon omasta mielestä jopa pienempi, mutta saatiin sinne sentään tungettua jotain muutakin kuin neljä miestä. Mietintämyssyssä kävi kyllä ajatuksia siitä saataisiinko kaikki sapuskat ja rensselit todella tungettua kajakkeihin ja jos ei, niin mitä jätetään rannalle.

Matka sujui leppoisasti. Kahvitauko pidettiin Kuortin ABC-asemalla ja lounas syötiin Savonlinnassa Pizzeria Caperossa, jonka annoksiin Petri oli jo tutustunutkin tämän kesän lomamatkallaan. Kävimme vielä ostelemassa bisset ja naposteltavaa, jonka jälkeen autojen nokat käännettiin Oravin suuntaan.

Saavuimme melontakeskukseen siinä kolmen - puoli neljän kieppeillä iltapäivällä. Täällä paljastui, että kyllä se palo oli jotain vaikuttanut heidän toimintaansa. Heikki ei saanutkaan lupauksista huolimatta vuokrattua neopreenikenkiä (takkia hän ei halunnutkaan lämpimiä päiviä luvanneen sääennusteen vuoksi), sillä ne olivat kuulemma palaneet tulipalossa. Eerolle ja Petrille luvattua isoaukkoista kajakkikaksikkoa ei ollut jäljellä kuin vain yksi ja sekin melontakelvottomassa kunnossa. Olikin tyydyttävä siihen pieniempiaukkoiseen malliin.

Helsingin Vuosaaressa sijaitsevan Natura Vivan kajakkien vuokrahintaan kuuluivat tukevat pelastusliivit sekä henkseleillä varustettu aukkopeite, joka pysyi hyvin kuosissaan. Oravissa saimme pienemmät pelastusliivit, jotka varmasti kyllä toimivat, mutta se hameen mallinen aukkopeite oli aika heikko esitys. Heikille tämä olikin tuttua, sillä hän oli käynyt melomassa vaimonsa kanssa Repovedellä ja siellä heillä oli käytössään samanlaiset peitteet, jotka nousivat melonnan aikana pikkuhiljaa ylöspäin kohti kaulaa. Päätimme pitää peitteet sen vuoksi suosiolla istuma-aukon tasalla.

Nyt oli vuorossa kajakkien ja miesten kuljetusmaksu Käkövedelle. Eero oli lentää persuuksilleen, kun työvuorossa oleva neitonen ilmoitti, että se on sitten 120,- €. Se oli kuulemma taksa ja siitä 49,- €:n hinnasta hän ei osannut sanoa mitään. Siitä tiesi se toinen neiti, jonka kanssa Eero oli sopinut hinnan. Hän tulisi töihin vasta illemmalla. No ei sitä jääty odottelemaan, sillä paikalle kaarsi iso Merdes Benz -pikkubussi, johon mahtuisivat kaikki miehet tavaroineen päivineen. Mersun perässä oli vielä vetokoukku, johon kiinnitettiin kajakkien kuljetuskärry. Kuljetus sujuisi näin kertaheitolla ja tappiomme kuivui näin 22 €:oon.

Respan neitosella kävi koko ajan asiakkaita ja hän pyysi meitä aloittamaan kajakkien noston ja kiinnityksen kuljetuskärryyn. Hän tulisi sitten myöhemmin auttamaan. Marssimme paikalle ja aloitimme työt. Eero sanoi kuitenkin pian, että ”hold your horses men”. Tämä sitominen ei kyllä kuulu meille, vaan vuokraajalle. Jos kajakit alkavat vauhdissa putoilla peräkärrystä meidän huonon sitomisen takia, niin mehän ne vahingot maksettaisiin. Melontakeskuksen neitonen haettiin lopulta paikalle ja hän varmisti taksinkuljettajan kanssa kiinnitysten pitävyyden.

Vaikka koko kööri tavaroineen olisi mahtunut pikkubussiin, jätettiin vain Sepon Volvo Oravin parkkiin ja Eero, Heikki ja osa tavaroista kuljetettaisiin Eeron autolla kajakkien vesillelaskupaikalle Käkövedelle. Sieltä meidän oli tarkoitus meloa yöksi Hirviniemeen ja jatkaa seuraavana päivänä eteenpäin. Eero kävi vielä pikaisesti ravintolan vessassa ja marssi sitten autolle ja kaasutti taksin perään. Se oli kuitenkin mennyt menojaan ja herrat ajelivatkin sitten kaikessa rauhassa Käköveden rantaan, jossa heitä odottikin yllätys. Paikalla ei näkynyt kajakkeja, taksia eikä muita retkiremmiläisiä. Oltiinko tultu väärään paikkaan? Ei oltu, sillä asia selvisi paikalla olevasta opastaulusta.

Eero soitti Petrille kysyen missä ihmeessä muu sakki oikein oli. "No Kirkkorannassahan me ollaan", vastasi Petri, jolloin Eero ymmärsi, miksi kuljetus maksoi 49,- €:n sijaan 120,- €. Kirkkorantaan oli Käkövedeltä vielä pitkä matka. Ihmettelyn aihetta antoi se, ettei informaatio ollut lainkaan kulkenut Saimaa Holiday Oravin melontakeskuksen pienen henkilökunnan välillä, sillä tämä kuljetusvaraus tehtiin tulipalon jälkeen, eli sitä oli turha syyttää tästä virheestä.

No Eeron ja Heikin ei auttanut muu kuin lähteä ajelemaan muiden luo Kirkkorantaan. Enonkosken jälkeinen Hanhivirta ylitettiin lossilla ja perille Kirkkorantaan saavuttiin siinä puoli seitsemän aikaan illalla. Totesimme kuin yhdestä suusta, että tämä "melonta" Käkövedeltä Kirkkorantaan oli ollut maailman kuivin ja lämpimin ikinä. Sehän tehtiin autossa istuen. Eipä ollut Petri, Sepon, Roopen ja Tumenkaan matka sujunut ihan käsikirjoituksen mukaan. Taksin vetämästä peräkärrystä, johon kajakit oli lastattu, meni pari kannatinrautaa rikki kesken matkan ja kuljettajan oli pysäytettävä yhdistelmä tien reunalle. Pikakorjauksena asetettiin kärryn pohjaan muutama paksu oksankarahka. Milloinkahan tuonkin kärryn kunto oli tarkistettu?

   

No nyt vain leiri pystyyn ja illallisen valmistukseen. Vaikka ilta tummeni nopeasti, innostuivat Petri, Roope ja Tume vielä kokeilemaan kajakkeja niiden omassa elementissään tehden pienen yömelonnan lähelle Ukonvuorta.

Kirkkoranta - Ukonvuori - Laajakaarre - Pitkäsaari (su 21.8.2011)

Heräsimme siinä hieman seitsemän jälkeen ja säästä näytti tulevan erinomaisen kaunis ja suhteellisen lämmin. Heikki ja Seppo sekä muutama muu jääkarhu kävivät testaamassa veden lämpötilan. Saimaan vedet ovat tunnetusti puhtaita ja Koloveden alue todennäköisesti vielä siitä parhaasta päästä. Tästä huolimatta olimme hankkineet yhteiskäyttöön MSR AUTOFLOW -vedenpuhdistuslaitteen, joka oli menestynyt erinomaisesti Retkilehden nro 1/2011 testissä. Emme halunneet ottaa sitä riskiä, että kesken melonnan vatsa menisi kuralle ja...loput voittekin arvata. Laite toimi muuten hienosti, mutta pääkaupunkiseudun hanaveden tai Pohjoiskalotin tunturipurojen raikkautta ei tälläkään vehkeellä saatu järven pinnastaa otetun veden makuun. No nyt vain aamiaisen tekoon ja leirin purkuun. Ensimmäisen reissupäivän aamiainen koostui tietenkin perinteisistä pekonista ja munista ja ai ai kun ne maistuivat hyvältä.

  

Tämän jälkeen pakattiin ruoat ja renesselit kajakkien tavaratiloihin. Kyllä ne sinne lopulta mahtuivat, vaikka ensin epäilimmekin. Mitään ei tarvinnut jättää autoon. Varsinkin Eeron ja Petrin kajakkikaksikon tavaratilojen aukot olivat aika ahtaat, vaikka itse tilat olivat kohtalaisen suuret. Sen vuoksi pakkaaminen piti tehdä siten, että isommat vedenpitävät pussit täytettiin vain puoliksi jonka jälkeen ne tungettiin tavaratilaan. Tämän jälkeen "syötettiin" loput tavaroista yksitellen pussiin. Kun hommat oli tehty, nostettiin kajakit veteen. Tämä Eeron ja Petrin "ryhävalasrouva" painoi jo yksinään aika paljon saati sitten "vatsa täynnä" tavaroita. Saatiinhan sekin lopulta kammettua omaan elementtiinsä, jossa muu remmi jo odottelikin.

Otimme suunnan kohti noin 11,5 km:n päässä olevaan Pitkäsaareen, joka oli seuraavan yön leiripaikkamme. Sitä ennen piipahdettaisiin katselemaan n. 2,3 km:n melontamatkan päässä olevaa Ukonvuoren kalliomaalausta. Itse Ukonvuori ei näyttänyt olevan ainakaan silmämääräisesti katsoen kovin korkealla ympäristöstään, vaikka Oravista saamamme erinomaisten melontakarttojen korkeuskäyrät näyttivät ihan muuta. Rannalta ja varsinkin kajakin tasolta katsoen se ei näyttänyt ihan siltä. Johtuikohan se siitä, että kukkulat ja kalliot olivat kaikkialla aika tiheän metsän peitossa, joka jotenkin pehmensi ja tasoitti muuten ehkä jylhän rosoista maisemaa.

Saavuimme Ukonvuoren laiturille n. klo 11.22. Paikka oli kivikkoinen ja laituri suhteellisen pieni. Koska laituri oli tyhjä nostimme kaikki kajakkimme makoilemaan sen päälle. Kävimme ensin katsomassa vuoren seinämässä olevaa kalliomaalausta. Täytyy sanoa, että vaikka opastaulussa kuinka näytettiin missä maalaus oli, niin kyllä tarvittiin aika paljon mielikuvitusta sen näkemiseen seinämässä. Ajan hammas oli lienee purrut maalausta niin paljon, että ainoastaan arkeologit pystyivät hahmottamaan sen kallion pinnasta.

 

Otimme parit kuvat maalauspaikan yläpuolisesta luolamaisesta syvennyksestä, jonka jälkeen lähdimme "huiputtamaan" Ukonvuorta. Se kuului Retkiremmin huiputuskategoriassa ns. helppoihin huippuihin ;-). Eihän se ollut tietenkään mikään Halti tai Sokosti Kebnekaisesta ja Nijakista puhumattakaan, mutta yksi lyömätön puoli sillä oli edellä mainittuihin. Siellä oli paljon enemmän puita, heh. No varjopuolena sille oli taas se, että pyöreälakisena ja metsäisenä näköalat järvelle eivät olleet kummoiset. Jonkinlaista tuntumaa korkeuserosta antoi puiden takana siintävä Ukonlahti.

Palailimme kajakeille ja ajattelimme meloskella hieman syvemmälle Ukonniemen ja Vaajasalon välissä olevan salmen kautta Ukonlahteen katselemaan siellä olevia maisemia. Alue oli merkitty karttaan punaisella, mutta ajattelimme sen tarkoittavan, että maihin ei saa nousta. Paikalle oli rantautunut Ukonvuorella ollessamme pari miestä ja kysyimme heiltä millaiset maisemat olivat po. alueella. Kaverit sanoivat, että sinne ei ole menemistä edes talvella hiihtäen. Alueella ei saa liikkua muita ihmisiä kuin Metsähallituksen tai sen valtuuttamia tutkijoita. No se siitä sitten. 

Nostelimme kajakit veteen ja lähdimme melomaan vähän yli 2 km:n päässä olevalle Laajakaarteen teltta-/tulipaikalle. Olimme mielestämme moottoriveneilyn kieltävällä alueella, mutta Laajakaarten selkää pitkin tuli pohjoisesta moottorivene. Oliko se joku tutkija vai mikä? Rantauduimme Laajakaarteelle hieman ennen klo yhtä iltapäivällä. Laituri ei ollut kovin suuri ja paikka oli muutenkin kivikkoinen ja kallioinen. Paikan ainoat kaksi kunnollista telttapaikkaa oli rakennettu puisille alustoille. Ne onnettomat, jotka eivät ehtineen ajoissa noille laveteille joutuivat nukkumaan sitten kivet kavereinaan, joko niiden päällä tai vieressä.

Kävelimme tulipaikalle, missä lounasti jo hieman iäkkäämpi pariskunta, joiden katsoimme kuuluvan Koloveden veteraaneihin, sillä kertomansa mukaan he olivat käyneet melomassa alueella joka vuosi aina siitä asti kun siitä oli tullut kansallispuisto. Kerroimme heille ihmetyksemme tästä moottorivenejutusta. Aviomies kertoi, että alueella oli mökkiläisiä, jotka olivat pystyttäneet rakennuksensa jo paljon ennen Kansallispuiston perustamista ja heillä oli erivapaus liikkua mökilleen moottoriveneellä (Pitkäsaaressa meille selvisi, että säännöissä oli muitakin poikkeuksia). Asia vilpitön ja sitten vain valmistamaan lounasta.

Heikki oli hankkinut meille uusia MRE –retkisapuskoita sekä ja HotPac –kuumennuspusseja, joiden toiminta perustuu kemialliseen reaktioon. Pussi kuumentaa sapuskat ilman Trangiaa, nuotiota tai mitä tahansa muusta vehkeestä tulevaa liekkiä. Homma pelitti hienosti ja sapuska oli hyvänmakuista peitoten ainakin meidän mielestämme tähänastiset Reiterit yms. Ainoa miinuspuoli asiassa oli, että kuumentamispussi lisäsi poiskuljetettavan roskan määrää ja että se savusi käytön jälkeen vielä pitkään kuumana Heikin kajakin ulkopuolella roikkuvassa roskapussissa.

Kajakilla meloen matka taittuu jalkapatikkaan nähden todella nopeasti ja sokerina pohjalla on vielä se, etteivät jalat ja hartiat rasitu lainkaan rinkan painosta (kulkureittien valinta on taas hieman rajoitetumpaa). Tuuli oli myötäinen ja parhaimmillaan vauhtimme kohosi huomaamatta siinä n. 10 km/h. Lapinselän ja Kotaselän yli mentiin Tuntemattoman sotilaan konekiväärikomppaniapäällikön, legendaarisen kapteeni Kaarnan sanojen mukaan heittämällä. Kapeammassa Kuhasalmessa piti vauhtia hieman toppuutella, mutta sen jälkeen melat vatkasivat Kuhaselän aaltoja ja pian oltiinkin perillä lämpimähkön auringonpaisteen saattelemana Pitkäsaaren eteläpäässä. Paikka oli reissumme käännekohdassa ja paluumatkalla olikin odotettavissa vastaisia tuulia.

 

Paikka oli melojaporukalle ihanteellinen. Laituri oli kunnollinen ja kajakeille oli rannalla omat "telakat", joille nostimme ne lepäilemään. Eero ja Petri olivat huomanneet jo Laajakaarteessa, että heidän ryhävalasrouvansa etutavaratilassa oli vuoto. Lähemmässä tarkastelussa selvisi, että tavaratilan pohjassa oli pieniä halkeamia, joista tihkui vettä n. 1/2 - 1 litraa tunnissa. Onneksi tilassa kuljetettavat varusteet olivat vedenpitävissä pusseissa. Oli vain ikävää kuivatella paikkaa silloin tällöin sienellä. Melontakeskuksen henkilökunta ei ollut selvästikään tarkistanut ainakaan tätä kajakkia ennen sen vuokrausta meille.

Pitkäsaari osoittautui melonnan lisäksi mukavaksi paikaksi myös onkijalle. Ottipaikkoja oli paljon ja kun Petri, Seppo, Tume ja Roope ryhtyivät puuhaan, oli loppuillan saaliina viisi ahventa ja pari särkeä. Eihän se ollut mikään Pietarin kalasaalis, mutta saatiin niistä nuotion päällä paistettuna valkkarin kera herkulliset iltamaistiaiset. Jälkkäriksi maistelimme TUC -keksejä ja homejuustoa. Päivä kului muuten leppoisasti uiden, maisemia ihastellen, kuvaillen ja muuten vain tulipaikalla turisten.

Alkuperäiseen melontasuunnitelmiin kuului viettää vain yksi yö Pitkäsaaressa, mistä jatkettaisiin pikkuhiljaa Oravin suuntaan, mutta illan nuotiopiiri päätti jäädä tänne kuitenkin vielä toiseksikin yöksi. Älypuhelimista oltiin katsottu sääennustetta, joka lupasi kauniiden ja lämpimien ilmojen jatkumista ja mikäs täällä oli ollessa. Ongitaan, käydään katsomassa läheisen Vierunvuoren seinämässä oleva kalliomaalaus sekä Pilpankoski ja -kanava ja tutustutaan eteläpuolellamme olevan Mäntysalo-nimisellä saarella olevaan vaajan 4 km:n pituiseen luontopolkuun.

Pitkäsaari - Pilpan kanava ja -koski - Mäntysalon luontopolku - Pitkäsaari (ma 22.08.2011)

Lähdimme meloskelemaan aamutoimien jälkeen Kohti Pilppaa. Sinne pääsi kiertämällä joko Pitkäsaaren pohjoispuolella olevan Peukalosaari sen itä- tai länsipuolelta. Valitsimme itäisen reitin, jolloin paluumatka tehtäisiin saaren länsipuolelta. Kalliomaalaus oli Vierunsalmen pohjoispuolella n. 1,8 km:n päässä Pitkäsaaren leiristämme.

Saavuttuamme paikalle tiirailimme epätoivoisesti kivenlohkareihin ja kallioiden seinämiin etsien maalausta. Ei löydetty. Olisi pitänyt uskoa Turhankävelijän Koloveden melontareissukertomusta vuodelta 2002. Ei hänkään löytänyt mitään maalausta. Meille heräsi epäilys, onko siellä koskaan ollutkaan minkäänlaista kalliomaalausta ja onko kysymyksessä vain "turistiansa". No ei varmaan. Kaipa tuo museoväki on löytänyt sieltä jotain. Valitettavasti se jokin ei auennut tällaisille tavallisille kaupunkisisseille.

Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Meloimme Pilpan kanavalle, joka pulpahti näkyviin pian Lauttaniemen jälkeen. Pilpankoski kuohui aika vähävetisen oloisena kanavan vasemmalla puolella. Kanavassa on yksi sulku ja se on yli 200 m pitkä. Pudotus yläpuolisen Ruokoveden ja sen alapuolella olevaan vesistöön vaihtelee virallisesti 0,4 m ja 0,95 m välillä. Kanava on valmistunut vuonna 1904 eli se on yli 107 vuotta vanha. Sen ympärillä oleva infra ja kanavanvartijan rakennus näyttivät kyllä huomattavasti nuoremmilta, heh. Luulimme ensin, että paikalla on todella joku vartija, mutta lähemmäksi melottuamme huomasimme rakennuksen ikkunoiden olevan "suljetut" ja näimme sulkuporttien edessä kanavan käyttöohjeet eli homma hoitui itsepalveluperiaatteella.

Eero, Petri, Roope ja Tume päättivät kokeilla kanavan toimintaa. Heikille ja Sepolle meni jostain syystä "pupu pöksyyn" ;-) ja he jäivät kajakkeihinsa. Roope meloi opasteiden luo ja veti narusta. Valotaulussa paloi punainen valo, eli piti odottaa. Valo vaihtui vihreäksi ja sulkuportit aukenivat. Neljä rohkeaa remmiläistä meloi nyt sisään kanavaan. Parin minuutin odottelun jälkeen portit sulkeutuivat ja tartuimme kiinni kanavan seinistä riippuvista köysistä jottei vedenpinnan noususta johtuvat vesipyörteet olisi kuljettaneet kajakkejamme holtittomasti päin sulun kivisiä seiniä. Kun sulun vedenpinta oli yltänyt Ruokoveden tasolle, avautuivat portit ja meloimme parisataa metriä Ruokovedellä, jonka jälkeen käännyimme takaisin kanavalle. Odottelimme hetken porttien avautumista ja meloimme sen jälkeen sulun sisään. Nyt täytyi höllätä koko ajan köyttä käsissä, sillä kajakit laskeutuivat vauhdilla veden virratessa sulusta Loikanlahteen.

Heikki ja Seppo olivat nousseet maihin ja tulivat kanavan reunalle katselemaan ja kuvailemaan alapuolellaan köysistä kiinnipitäviä melojia. Kun sulun vedenpinta oli Loikanlahden tasolla, avautuivat portit ja meloimme pieneen saareen, joka oli Pipankosken itäpuolella ja käytännössä kiinni kanavassa. Pieni kosken tai puron tapainen erotti sen kuitenkin kanavan maavallista.

Melominen alkoi huikoa. Haimme lounassapuskat kajakeista ja pystytimme kenttäkeittiön kanavan maavallissa olevalle penkki-pöytäyhdistelmälle. Kaivoimme päivärepuista MER -sapuskat ja kaadoimme hieman vettä siihen lämmitinpussiin, joka valmisti ruoat. Eero haki ojan vierestä muutamia kiviä lämmitinpussien painoksi ja sitten vain odottamaan. Äkkiä se ruoka valmistuikin. Otimme vielä avéc -fingerporilaiset kahvin kanssa ja siistimme pöydän. Vielä höyryäviä/savuavia lämmitinpusseja ei tarvinnut ottaa nyt mukaan, vaan tungimme ne viereiseen metalliseen roskapönttöön.

Nyt otettiin suunta kohti Peukalosalmea ja sieltä kohti Mäntysaloa ja Mäntyniemen luontopolkua, jonne oli matkaa Pilpasta siinä kolmisen kilometriä. Meloimme lateraaliviitoilla merkityllä venereitillä ja yritimme sen vuoksi pysyä turvallisuussyistä jonkinlaisessa jonomuodostelmassa tähänastisen epämääräisen rivimuodostelman sijaan. Se oli kyllä hieman hätävarjelun liioittelua, sillä eipä näillä vesillä tuntunut liikkuvan elokuun loppupuolella maisemien kauneudesta huolimatta meidän lisäksimme kukaan.

Vesi on ollut jo pitkään koko Saimaan alueella suhteellisen matalalla ja sen vuoksi oli oltava tarkkana luontopolun "satamaan" melottaessa. Pari senttiä pinnan alla vaaniviin kiviin ei tehnyt todellakaan mieli tehdä lähempää tuttavuutta. Ranta oli onneksi hiekkainen ja kajakit olikin helppo vetää sinne.
Opastaulussa polun pituudeksi mainittiin 3,8 km. Läksimme kävelemään sitä pitkin ja nousimme pian n. 60 - 70 metriä Kinkoselän yläpuolelle. Ukonvuoren tavoin ei näiltäkään korkeuksilta ollut juuri mitään näköaloja järville kalliolakien pyöreyden ja tiheän metsän vuoksi. Itse luontopolku ei sinällään ollut mielestämme mitenkään erikoinen. Samanlaisia oltiin koluttu mm. kotopuolella Nuuksiossa ja samoihin kiusankappaleisiin törmättiin täällä Etelä-Savonkin erämaissa, nimittäin hirvikärpäsiin. Eeroa ne eivät juurikaan häirinneet, mutta Sepon ja Heikin habitus ainakin tuntui olevan niin lähellä niiden luonnollista veriruokaa eli hirveä, että kaverit saivat hätistellä ja poimia niitä milloin mistäkin kehonsa paikasta.

Ympäröivän metsän antimet korvasivat luontopolun hieman hentoiset elämykset. Löysimme mm. mustia torvisieniä ja erilaisia tatteja, jotka maistuivatkin myöhemmin iltanuotiolla. No yksi pikkujuttu nähtiin kuitenkin. Petri huomasi sammalikossa käärmeen selän, joka osoittautui tarkemmin tutkittaessa raajattomaksi liskoksi eli vaskitsaksi. Menimme lähemmäksi ja kun Eero kosketti sitä varvulla, niin hups ja kaveri hävisi saman tien sammalten sekaan. Saavuimme takaisin kajakeille n. 1 1/2 h patikoinnin jälkeen. Reitti tuntui kyllä pitemmältä kuin 3,8 km, mutta kun Eero mittasi reissun jälkeen kotonaan matkan retkikartta.fi:n kotisivulta, niin kyllä se pituus piti paikkansa. Tunne ei ole aina totuus. Työnsimme kajakit vesille ja meloimme lyhyen matkan takaisin Pitkäsaaren leiripaikkaamme.

Ilta meni samoilla eväillä kuin edellinenkin, paitsi että saimme saareen muitakin retkeilijöitä. He saapuivat paikalle aika mukavan näköisellä etu- ja takakajuutalla sekä ohjaushytillä varustetulla matkaveneellä. Porukka ankkuroitui parin sadan metrin päähän meistä ja pian nousi veneen "savupiipusta" paksu savupilvi. Olikohan veneeseen rakennettu sauna vai mistä savu tuli?
Illalliseksi syötiin Sepon spessu eli hedelmäinen koskimelojan kanapata, joka maistui erinomaiselta punaviinin kanssa. Padassa oli kanan lisäksi kookosmaitoa, suolapähkinöitä, pähkinöitä, paprikaa, sipulia, Tandoorimix -maustesekoitusta ja jasmiiniriisiä.

Pitkäsaari - Pyylinoja - Hoikansaari (ti 23.08.2011)

Eero oli käynyt yöllä n. kahden aikaan "pihan perällä" ja ihmetteli unenpöpperöisenä mistä tulee valo, joka saa Heikin ja Sepon teltassa olevat heijastinnauhat kiilumaan yön pimeydessä. Selvisihän se pian. Puiden oksien välistä möllötti itäisellä taivaalla komea täysikuu. Näytti siltä, että huomisesta päivästä tulisi melontaa ajatellen edellisten kaltainen mukavan lämmin ja vähätuulinen.

Aamu aukeni aurinkoisena. Seppo ja Heikki kävivät aamu-uinnilla, minkä jälkeen ryhdyttiin puuroaamiaisen tekoon. Seppo ja Heikki olivat ainoina meistä pystyttäneet telttansa samanlaiselle lautalavetille, jotka oli nähty Laajakaartessa lounastauollamme. Se oli muuten hyvä, mutta kun ilmapatja tyhjeni pikkuhiljaa yön aikana, niin johan alkoi lonkkaluita kolottamaan. Hyvänä puolena asialle he näkivät sen, että tämä ei houkutellut makoilemaan teltassa puolille päiville vaan pakotti nousemaan pikaisesti ylös ja ulos.

Aamiaisen jälkeen purimme leirin ja työnsimme kajakit vesille. Ohitimme veneessään yöpyneen pariskunnan ja juttelimme heidän kanssaan muutaman sanan. Reittisuunnitelmamme oli meloa ensin vähän yli 5 km:n päässä olevalle Pyylinojalle, jossa syötäisiin lounas. Tämä olikin sitten Koloveden kansallispuiston viimeinen virallinen leiri- ja tulipaikka.

Täältä jatkaisimme n. 8 km:n päässä etelään, Ruunavedellä olevalle Hoikansaarelle, jossa yövyttäisiin. Sieltä melottaisiin Hyväsalmen sillan ali ja kaarrettaisiin n. kilometrin päässä olevalle Pukkelolahdelle. Sen ja Ahvenlahden välissä oli kannas, jonka yli kantaisimme kajakit ja meloisimme sieltä sitten Pyttyvedellä olevalle Kauko-Liena-saarelle yöksi.

Täältä jatkettaisiin matkaa siten, että kiertäisimme Ihamaniemennenän, josta kääntyisimme Laiskankannanlahdelle. Sieltä meloisimme Simosselälle. Nauvunsaaren ja Mämminsalon välisen salmen kohdalla kaartaisimme oikealle ohittaen Iso- ja Pieni-Matti -nimiset saaret. Nauvunselällä oli tarkoitus jäädä yöksi Kuusisaareen. Huomasimme kuitenkin, että tämä olisi väärä Kuusisaari. Se oikea yöpymis-Kuusisaari oli n. 5 km "väärästä" Kuusisaaresta kaakkoon olevien Tiheissalon ja Suuri Pahasaaren välissä.

Meloimme rauhallisesti Mäntyniemen ohi ja käänsimme kajakkien nokat kapealle Koukunvirralle. Koukunpolvi-lahden kohdalla merkitty moottorivenereitti kääntyi länteen, mutta me jatkoimme etelään Loikansaaren ja Mäntysalon välistä virtaa saapuen Pienelle Kolovedelle. Eeron tarkisti GPS:tään suunnan Pyyliojalle jonka jälkeen meloimme eteenpäin. Erotimme jo muutaman sadan metrin päässä olevalla kalliolla joitain rakennuksia. Lähemmäksi päästyämme totesimme, että ne olivat liian hienoja yleisiksi retkeilypaikoiksi. Ne olivatkin yksityisiä huviloita ja se varsinainen Pyylinojan tuli-/leiripaikka oli tuon niemen takana. GPS oli näyttänyt Pyylinojalle koko ajan ihan oikean suunnan ja etäisyyden. Olisi vain itse pitänyt pitäytyä tosiasioissa eikä luuloissa.

Emme olleet varmasti ainoita, jotka olivat erehtyneet näin. Siitä oli todisteena yksityisalueen laiturin vieressä oleva kyltti, jossa oli nuoli ja teksti: "Pyylinoja 200 m". Kiersimme niemennokan ja sieltähän se Pyylinoja jo näkyikin. Ranta oli näin matalan veden aikaan todella kivikkoinen ja laituri perinteisen lyhyt. Siihen oli jo valmiiksi kiinnitetty yksi kanootti. Petrin ja Eeron kaksikko ei mahtuisi kunnolla laiturille ja siksi se melottiin suosiolla sen vasemmalla puolella näkyvälle "tasaisemmalle" rannalle. Sinne johtavaa kapeaa väylää ympäröivät isot kivanlohkareet. Kajakkiin pantiin vauhtia varoen samalla kuitenkin kiviä ja kohta raapi rouvan vatsa lahden pohjaa. Eero nousi kajakista astuen veteen ja hupsista, jalka upposi melkein polvea myöten pehmeään mutapohjaan.

 

Nyt oli otettava tiukasti kiinni kajakin edessä olevasta vetonarusta ja kiskottava se nopeasti rantaan. Jokaisella askeleella muta tahtoi imaista jalan ja ilmaan pöllähti välillä mädäntyneen kasvien ja mudan vastenmielisen hajuinen löyhkä. Petrin ei kannattanut nousta tämän vuoksi kuitenkaan ihan vielä kajakista kuin vasta sitten kun se olisi hieman lähempänä rantaa.

Kun ryhävalasrouva oli saatu kiskottua kunnialla rantahiekalle, oli Heikin vuoro rantautua. Se kävi hänen lyhyemmän ja kevyemmän kajakkinsa vuoksi huomattavasti ketterämmin kuin Eerolta ja Petriltä. Seppo, Roope ja Tume olivat saaneet hilattua kajakkinsa laituriin tai aivan sen läheisyyteen. Kaivoimme nyt lounassapuskat kajakkien tavaratiloista ja sipsuttelimme parinkymmenen metrin päässä olevalle tulipaikalle, jossa oli myös puinen laavu.

Laituriin kiinnitetyn kanootin omistajat, nuori mies ja nainen, olivat telttansa kokoamispuuhissa. Eero moikkasi heitä suomeksi, mutta vastaus tuli saksaksi. Pyylinoja oli Pitkäsaareen verrattuna aika kehno paikka. Telttapaikkoina oli tasan kaksi puista lavettia. Muhkuraisen, kuoppaisen ja kivisen maaston vuoksi muualle oli lähes mahdotonta pystyttää minkäänlaista telttaa tai sitten sen piti olla sellainen, että siellä voisi nukkua seisaaltaan. Ympärillä oleva metsä oli tiheää ja osittain pusikkoista. Kosteana, tuulettomana ja lämpimänä kesäpäivänä paikka oli varmasti oikea hyttyshelvetti. Tähän aikaan niitä ei enää ollut ja onneksi hirvikärpäsillä oli muuta tekemistä, koska eivät tulleet häiritsemään kokkiemme puuhia. Lounaaksi söimme niitä pussimuonia, mutta lämmitimme ne nyt vesihauteessa trangiassa.

Sapuskat oli syöty ja paikka nähty. Saksalaisetkin olivat jo meloneet paikalta. Heikin sekä Petrin ja Eeron lähtö mutaiselta lahdenpoukamalta ei käynyt ihan käden käänteessä. Mutavellissä möyriminen ei kiehtonut ja keksimme oivan keinon välttää sen. Tume meni omaan kajakkiinsa ja meloi sen jonkin matkan päähän laiturista. Sen jälkeen me työnsimme omat kajakkimme perä edellä Tumea kohti, joka otti ne kiinni ja uitti sitten vuoron perään laiturin viereen. Nuoren parin lähdettyä oli laiturin reunalla sen verran tilaa, että myös Eeron ja Petrin kajakki mahtui joten kuten siihen ja ukot pääsivät luikertelemaan kajakin istuma-aukkoihin.

Sitten vain melat käteen ota ja suunta noin puolen kilometrin päässä olevalle salmelle, josta alkoi Kerma-niminen lahti. Matalalla oleva vesi hankaloitti salmen ylittämistä. Syvyyttä ei ollut metriä enempää ja koko ajan sai varoa vain sentin veden pinnan alla olevia lukemattomia kiviä. No selvittiinhän siitä, vaikka joistain kajakeista jäivät kiviin "reviirimerkit". Kermaa kesti n. 700 m, jonka jälkeen se muuttui Ruokovirraksi. Nimi oli osuva. Järviruokoa oli molemmin puolin kapeaa virtaa tai paremmin sanottuna ojaa samoin kuin isokokoisia kiviäkin. Reittiä käytetään kuitenkin ilmeisen ahkerasti, sillä sen länsipuolelle oli tökätty pystyyn parinkymmenen metrin välein keppejä ikään kuin reimareiksi. Jollei halunnut tehdä tuttavuutta pohjan kivien kanssa, oli parasta pysyä merkkien itäpuolella.

 

Melontarännimme kapeni hiukan ennen Ruokovirran ylittävää siltaa. Sillan alla oli ihan kunnollinen virtaus, joka kuljetti meidät Ruokoveden puolelle. Tähän loppui kansallispuisto ja moottoriveneiltä kielletty alue. Toisaalta kukaan järkevä ihminen ei edes yritä ajella konevoimalla Kermalla ja varsinkinkaan Ruokovirralla. Ihme kyllä, vähän ennen Ruokoveden siltaa oli länsirannalle vedetty jonkun perämoottorivene.

Sillan jälkeen alkoi n. 6 kilometrinen melonta pitkin kapeahkoa Ruokosalmea. Rannoilla oli kesämökkejä, mutta ne olivat järjestään tyhjiä asukeistaan. Pienoinen vastatuuli hidasti jonkin verran vauhtiamme. Saavuimme Hoikansaaren tienoille siinä neljän aikaan iltapäivällä. Kartasta näki, että saari oli kallioinen niin etelä- kuin pohjoispuoleltakin ja eteläpuolella oli lisäksi aika korkea jyrkänne. Tume ja Roope rantautuivat saaren itäpuoleiselle hieman huonohkolle rannalle. Me muut huusimme heille, että käymme vielä katsomassa löytyisikö eteläpuolelta parempia paikkoja rantautumiseen ja jos ei, niin tulisimme takaisin tänne.

Eteläpuolella olikin paremmat paikat ja kajakit kolisivat soralle n. klo 16.00. Tutkimme mahdolliset telttapaikat, joita ei tosin ollut kuin muutama, mutta se riitti meille. Tume ja Roopekin siirsivät kajakkinsa suosiolla itäpuoliselta rannalta tänne. Me muut olimme jo pysyttelemässä telttojamme kun kaverit miettivät mihin panisivat omansa. Roope sai ajatuksen, että kokeillaan tuota hieman ylempänä olevia kalliohyllyjä ja sinnehän se Haltin Alfa III pystytettiin.

Iltapäivä oli lämmin ja aurinkoinen ja uiminen maistui. Petri löysi uinnin jälkeen sopivan istuinpaikan kallionkielekkeeltä, joka oli vain muutama senttiä vedenpinnan alapuolella istuen siinä kuin maskuliinen vastine Kööpenhaminan pienelle merenneitopatsaalle.

Iltapuhteeksi Tume keksi kokeilla Petri uudenaikaisia tuluksia. Kipinät kyllä sinkoilivat, mutta tekniikassa tai jossain muussa oli vikaa, koska pienet kiehiset eivät syttyneet. Ei niitä tuluksia kannattanut kuitenkaan heittää pois vaan harjoitella lisää. Ties koska tätä taitoa oikeasti tarvitaan. Eero ja Roope lähtivät vielä kuvailemaan saaren luoteispuolen maastoa ja maisemia. Siellä löytyi kauniita, maisemaa myötäileviä vaaleanvihreään sekä violettiin vivahtavia isoja pallerojäkälämattoja. Illalliseksi syötiin hernesoppaa ja lettuja.

Hoikansaari - Kauko-Liena (ke 24.8.2011)

Aamu aukeni hieman utuisena, mutta lämpimänä. Aamiaiseksi syötiin puuroa ja sen jälkeen alettiin valmistautua pikkuhiljaa lähtöön. Emme pitäneet mitään kiirettä ja työnsimme venhot vesille klo 11.30. Seuraavaan yöpymispaikkaan, Pyttyvedellä sijaitsevaan Kauko-Lienan saareen ei ollut kuin n. vajaan 7 tai 8 km:n melonta riippuen siitä melooko Pyttyvedelle kiertäen Heinäsaaren vai kantaako kajakit Pukkelolahden ja Ahvenlahden välisen Risukangasharjun yli. Kantomatkaa ei ollut kartan mukaan kuin noin satakuntametriä ja korkeuseroa alle 20 m. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon ja työnsimme kajakit vesille. Hyväntoivonn... eikun Hyväsalonniemi jäi oikealla ja hetken melonnan jälkeen näkyikin n. 1 1/2 km:n päässä oleva Hyväsalmen silta.

Tähän saakka Kolovedellä näkemämme melojat olivat olleet Laajakaartessa tapaamamme pariskunta, saman paikan kauempaa ohittanut muutama meloja, Pitkäsaaren ohittanut yksinäinen meloja ja saksalainen nuoripari Pyylinojalla. Nyt tuli vastaamme yksinäinen miesmeloja. Kyselimme kaverilta koska hän oli lähtenyt Oravilta ja minne päin Kolovettä oli aikomus mennä. Ei minnekään huusi mies. ”Mie oon kesämökkiläinen tästä läheltä ja olen ihan vaan aamumelonnalla”.

Hyväsalmen silta läheni nopeasti. Petri ehdotti, että rantauduttaisiin hetkeksi sillan maavallin pohjoispuolelle. Hän menisi katsomaan olisiko tiellä näkyvän levähdyspaikan luona roskista, jolloin pääsisimme eroon kajakeissa kuljettamistamme roskapusseista. Tuli hukkareissu, sillä ei sieltä mitään roskista löytynyt. No jatkoimme matkaa vajaan kilometrin päässä olevalle Pukkelolahdelle, jonka hiekkarantaiseen pohjukkaan rantauduimme. Seppo lähetettiin tiedustelemaan, onko kajakkien kantaminen kannaksen yli järkevää ja mahdollista. Parin minuutin kuluttua Seppo tuli takaisin kertoen, että homma on helppoa kun heinän teko. Rannasta lähti polku, joka nousi kannaksella olevalle tielle. Siitä vaan yli ja laskeutuminen hieman jyrkkää polkua kannaksen länsipuoleiselle rannalle, siinä se. Näin tehtiin. Muiden kajakit kannettiin kahden miehen voimin, mutta Eeron ja Petrin kaksinmelottavaan tarvittiin pari miestä lisää. Ennen lähtöä kerättiin vielä talteen rannan läheisyydessä olevat herkku- ja punikkitatit iltaherkuttelua silmällä pitäen.

Aurinko lämmitti mukavasti ja tuuli puhasi leppoisasti. Ahvenlahti jäi nopeasti taakse ja reissu eteni kohti Kauko-Lienaa. Pyttyvedellä on hauskoja niemien, saarten ja luotojen nimiä kuten Hiekkapankka, Lokkiluoto, Satula, Pyttykivi, Laiskankanta, Hinkaloluoto, Ihamaniemennenä jne. Tuon määränpäämme olevan Kauko-Liena -nimen historia olisi myös hauska tietää.

Ohitimme Pyttykiven ja odotimme jo matalarantaisen Kauko-Lienan ilmestymistä näkyviin. Etuoikealla näkyi kyllä joku saari, mutta ei se näyttänyt siltä yhden metrin korkeudella järven pinnasta olevalta paikalta, mistä esim. Turhankävelijä on kertonut Koloveden 2002-melontareissullaan. Piti meloa hieman eteenpäin saaren länsipuolelle, jolloin sen pitkulaisesta muodosta pystyi päättelemään, että olimme tulleet perille. Muu porukka meloi rantaan, mutta Eero ja Petri meloivat vielä saaren ympäri ja rantautuivat sen itäpuolelle.

Kauko-Lienankin rannasta oli helppo päätellä, että vesi oli matalalla. Meidän kajakkimme olivat karkealla rantakivikolla ja varsinainen jo hieman nurmettunut hiekkaranta alkoi muutaman metrin päästä rantasorasta. Saari oli todella juuri niin kapea kuin olimme retkikertomuksista lukeneet. Samoin sen keskeltä löytyi jonkinlaisen rakennuksen betoninen perustan osa sekä tiilikasa ja muuta rakennusroinaa. Löydettiinpä vielä vanha, todennäköisesti jääkaapin ovikin. Sokerina pohjalla oli kyllä muovisesta terassituolista ja vessan pöntön osasta tehty liikuteltava kenttähuussi. Rakennelma oli pantu paikkaan, jossa sen läpi kasvoi nuori mänty.

Ajattelimme viritellä iltanuotion, mutta paikalla ilmeisen pitkään maanneet isot koivuhalot osoittautuivat käyttökelvottomaksi. Ilta kului jutellessa ja onkiessa. Varsinkin Petri oli varsinainen Kalastaja-Eemeli. Hän jaksoi värjötellä vedessä onkivavan kanssa vielä tummenevaan iltaan asti. Kaloja saatiin sen verran, että Seppo pystyi opettamaan halukkaille kalojen perkaustaidon. Eero ja Roope ottivat vielä ennen nukkumaanmenoa kuvia auringonlaskusta.

Kauko-Liena - Saunasaari - Oravi (to 25.8.2011)

Aamutoimet hoidettiin tutuilla rutiineilla, joiden jälkeen otettiin suunta kohti Nauvunselällä olevaa Kuusisaarta. Olimme ajatelleet ensin kantaa kajakit Laiskankannan yli, mutta niemi näytti hyvin tiheämetsäiseltä ja rannat sen verran kivikkoisilta, että päätimme kiertää Ihamanniemennenän suosiolla.

Luikahdimme Saunavuoren ja Niittysaaren välisestä salmesta Simosselälle, josta jatkoimme Pieni Nainen - ja Pieni Heposaari -nimisten saarten väliseen salmeen. Pieni Nauvunsaari näkyi jo oikealla. Ajattelimme kivikkojen vuoksi kiertää saaren sen eteläpuolelta, mutta Tume ja Roope sanoivat, että mennään vaan tuosta saaren pohjoispuolelta kohti Pieni-Mattia. Tällä saarellakin oli loma-asutusta ja isohkon terassin teko vielä kesken. Nälkä alkoi kurnia ja päätimme mennä lounaalle ensimmäiseen vastaantulevaan saareen, joka oli Saunasaari. Aiemmin ajateltu Kuusisaari oli sen eteläpuolella.

Saunasaaressa ei ollut nimestään huolimatta mitään saunaa muista fasiliteeteista puhumattakaan, mutta nämä korvaantuivat kohtuullisen hyvillä rantautumispaikoilla. Matalalla oleva vesi peitti niukin naukin ehkä vain parikymmentäsenttiä sen alapuolella olevan pitkälle ulottuvan kallionkielekkeen. Lounas lusikoitiin suihin ja vielä oli kaffeen vuoro ennen lähtöä seuraavalle yöpymispaikalle eli Tiheissalon ja Suuri Pahasaari -nimisten saarien välissä olevalla Kuusisaarelle. Suorinta tietä melottaessa matkaa sinne olisi n. 5,5 km mutta ajattelimme mennä sinne Tiheissalon ja Välisalon välisen kapean Välisalonsalmen kautta. Välisalon eteläpuolella oli kartan mukaan n. 50 m järven pinnasta kohoava jyrkänne, jota ajateltiin käydä katsomassa.

Meloimme ensin Kuusisaaren ja Murtosen välisestä salmesta Joutenveden isojen selkien suuntaan ja käänsimme keulat sen jälkeen Korkeasaaren ja Jänissalon väliseen salmeen. Sieltä jatkoimme Pieni Jänissalon ja Jänissalon välistä kohti Piippuselkää.

Määränpäämme läheni "uhkaavasti" vaikka päivä ei ollut vielä kovinkaan pitkällä. Mistähän lie tullut remmiläisille ajatuksia, että nyt tämä alkaa olla jo pakkopullaa. Kuusisaaresta ei olisi kuin n. 10 km:n melonta Oraviin. Onko järkeä jäädä enää sinne? Mahdolliset aktiviteetit olisivat uiminen, onginta ja kuvaaminen. No niitähän oli jo koettu. Remmin nuorten lapsien isillä oli varmasti myös hieman ikävä pikku palleroitaan. Olimme jo Välisalonsalmessa kun Eero soitti Oraviin Saimaa Holidaylle kysyen voisiko sen mökkivarauksemme siirtää huomisesta jo tälle päivälle. Se sopi ja sitten käännettiinkin kajakit kohti Oravia.

Mustikkasaaren luoteis- ja Hankasalon kakkoispuolen välissä oli metkan mallinen Sikoinleuat -salmi. Se on erittäin kivikkoinen ja matalalla vedellä tarkasti melottava. Otimme haasteen vastaan rauhallisina ja pian ylitimme Kangasvirran. Ohitimme Osinkokivet -nimisen luodon ja läksimme melomaan reimareilla merkittyä moottorivenereittiä pitkin määränpäätämme kohti.
Loppumatkalla Oraviin ei ollut mitään erikoista nähtävää ja kiinnityimme lopulta melontakeskuksen laituriin hieman ennen klo 16.00.

Kajakit vedettiin rannalle ja Eero meni kyselemään ensin kaupan ja sitten ravintolan aukioloaikoja ja ruokalistaa. Kauppa oli auki enää 15 minuuttia eli saunakaljat oli ostettava jostain kaupasta autonhakumatkalla. Kauppias kertoi, että Enonkosken kaupat ovat auki myöhempään. Mutta pahin oli vielä edessä. Ravintola oli sesongin ulkopuolella auki vain perjantaista sunnuntaihin ja nythän oli torstai. Talvella se olisi pelkkä tilausravintola. Nyt Eero meni Saimaa Holidayn miespuolisen edustajan puheille kysyen eikö täällä ole mitään auki olevaa ravintolaa. ”Ei ole, mutta mennäänpä kysymään kokilta jos hän voisi kuitenkin tehdä teille jotain”.

Kokki leikkeli keittiön puolella parasta aikaa perunoita ja kieltäytyi ensin parikin kertaa tekemästä mitään ylimääräisiä ruokia. Heidän uuninsa oli sitä paitsi rikki ja varaosat tulisivat vasta ensi viikolla. Lopulta kokki heltyi ja sanoi, että heille on tulossa eräs ryhmä syömään ja jos meille käy lehtipihvi, niin pääsemme syömään tämän ryhmän "siivellä". Sopihan se. Sovittiin, että Retkiremmi on paikalla klo 18.00.

Eero kipaisi muiden luo selittäen tilanteen. Muiden piti hakea vuokraamamme huvilan avaimet, sillä Sepolla ja Eerolla oli pikimmiten lähdettävä ajelemaan Sepon autolla Kirkkorantaan hakemaan sieltä Eero autoa. Muu remmi jäi luovuttelemaan sillä välin vuokraamiamme kajakkeja tykötarpeineen.
Ajomatkalla Kirkkorantaan pysähdyttiin Enonkoskella olevaan S-Markettiin ostamaan saunakaljat ja sipsit. Se kävi nopeasti, mutta pienoinen viivästys tuli siitä, että Hanhivirran lossilla oli aikataulun mukainen 15 minuutin tauko. Kun se oli ohi päästiin jatkamaan matkaa Kirkkorantaan. Perille päästyä Eero hyppäsi pitemmittä puheitta autoonsa ja lähti ajelemaan Oraviin päin Sepon seuratessa tiukasti perässä.

Matkalla Heikki soitti hieman väliaikatietoja Orvista. Pyydettäessä vuokratun huvilan avaimia, oli Saimaa Holidayn edustaja antanut ne ja sanonut, että se on sitten 290,- €. Heikki kysyi, että kahdestiko se yöpyminen pitää maksaa. Tämä on jo maksettu etukäteen. Edustaja pyyteli kovasti anteeksi ettei ollut huomannut tätä. Eikö ollut tieto kulkenut taaskaan yrityksen sisällä vai missähän oli vika? Ruokailun ajankohta saatiin sentään siirrettyä, sillä Eero ja Seppo eivät millään ehtisi paikalle ihan kello 18.00.

Autonhakijat  kaarsivat melontakeskuksen pihaan noin klo 18.15 ja samantien lastattiin tavarat ja Heikin ja Eeron autoihin loppujen remmiläisten astuessa Sepon kyytiin. Majapaikka oli n. kilometrin päässä. Se oli iso ja melko tyylikäs kaksikerroksinen hirsihuvila, jonka suuri saunaosasto oli erillisessä siivessä. Nopean vaatteiden vaihdon jälkeen ajettiin takaisin melontakeskuksen viereiseen ravintolaan.
Siellä istui jo illastamassa se ryhmä joka mahdollisti meillekin lehtipihvit. Tarjoilija/viinuri sanoi, että meidän annokset eivät olleet vielä ihan valmiit ja tilasimme niitä odotellessamme itsellemme bisset. Kyseltiin kyypparilta kaljoja odotellessamme miksi ravintola oli auki enää viikonloppuisin. Hän sanoi, että sesonki on ohi heti kun koulut alkavat. Tämähän on monen muunkin turistipaikan ongelma Suomessa.

Illallisen jälkeen käytiin vielä saunassa, jonka jälkeen ryhdyttiin katsomaan saksalaisen Schalken ja HJK:n välistä Euroopan-liigan lohkopaikan ratkaisevaa jalkapallo-ottelua. HJK:han oli voittanut kotonaan pelatun ottelun 2-0 ja odotuksemme olivat sen vuoksi korkealla. Schalke teki ensimmäisen maalin, mutta sitten Pukki pökki tasoituksen ja tunnelma nousi niin täällä Etelä-Savossa kuin Saksassa. Lopulta kävi kuitenkin niin kuin jotkut inhorealistiremmiläiset olivat ennustaneet. Huhhah huli, turpiin tuli ja peräti 6-1.

No, sehän on vain jalkapalloa. Pian kömmittiin omiin huoneisiin ja nukuttiin hyvät yöunet. Aamulla lähdettiin sitten ajelemaan etelään päin. Heikki vietiin matkan varrella mökilleen Mäntyharjulle ja muut matkasivat koteihinsa Helsinkiin ja Vantaalle.

Ensi vuonna olisi Retkiremmin 10-vuotisvaellus. Minne sitten mennään? Se selviää varmasti viimeistään ensi vuoden keväänä.

Jälkipuhe

Tämän melontareissun ansiosta meille jäi lajista miellyttävä käsitys. Näinhän se oli myös ensimmäisestä vaelluksestamme UKK-puistossa v. 2003. Molemmilla reissuilla hienot säät vaikuttivat matkanteon onnistumiseen. Se, milloin teemme seuraavan useampipäiväisen melontareissun, jää nähtäväksi, mutta ainakin lyhempiä tehdään joko kesämökeillämme tai jossain muualla.

Kolovesi on kokemattomalle melojalle mukavaa ja helppoa seutua, ainakin aurinkoisilla keleillä. Vesisadekaan tuskin haittaa navigointia, mutta saaret, maiseman yksityiskohdat ja taivaanrannan peittävällä sumulla matkanteko voi olla hankalampaa. Kompassilla ja kartalla pärjää aika hyvin, mutta kehnolla kelillä GPS:stä on helppo päätellä, missä ollaan sikäli mikäli käytettävissä olevasta kartasta voi mitata koordinaatit tai GPS:ssä itsessään on mahdollisuus käyttää ladattavia karttoja. Meillä on rannegepsit, joihin ei ole mahdollista ladata minkäänlaisia karttoja, eikä käyttöömme annetuista kartoista selvinnyt mikä karttadatum ja formaatti olisi pitänyt valita GPS-laitteissamme käyttöön, jotta olisimme voineet paikantaa sijaintimme saamistamme kartoilta. Muuten kartat olivat selkeitä ja yksityiskohtaisia.

Vuokravälineet kannattaa tarkastaa huolella ennen kuin panee nimensä paperiin. Vuokraehdoissa on nimittäin maininta omavastuusta mikäli kajakki vaurioituu vuokraajan huolimattomuuden tms. takia. Kajakkien tavaratilat eivät kuulemma ole täysin vedenpitäviä ja siksi vedenpitävät pussit ovat pakollisia.

Eeron ja Petrin kajakkikaksikon etuosan pohjassa oli pienen pieniä halkeamia, minkä vuoksi etutavaratilaan tuli vettä. Onneksi Eero oli hankkinut kaksi pienempää pussia, minkä vuoksi mm. toiseen niistä pussiin sullottu teltta pysyi kuivana. Päivittäiset melontamatkat eivät olleet muutamia tunteja pitempiä. Sen vuoksi kajakkiin vuotaneesta vedestä ei ollut kuin kosmeettista haittaa. Kokopäivämelonnassa ilman maihinnousuja vesimäärä olisi ollut varmaan ämpärillinen. Vuokraavan yrityksen pitäisi kyllä tarkastaa vuoraamiensa kulkuneuvojen kunto ennen eteenpäinvuokrausta. Näin toimivat ainakin autonvuokraajat.

Melomalla pääsee etenemään paljon nopeammin verrattuna jalkapatikkaan, eikä siinä väsy samalla tavalla. Oikealla melontatekniikalla eivät hartiatkaan kipeydy. Kajakkiin mahtuu myös aika paljon enemmän (ehkäpä turhaakin ?) tavaraa verrattuna rinkkaan. Etenemisnopeus mahdollistaa kokemattomallekkin melojalle helposti parinkolmenkymmenen kilometrin päivämatkan. Sen vuoksi esim. pelkkä Kolovesi on aika äkkiä melottu ja koluttu. Meillekin kävi tuon Käköveden kömmähdyksen jälkeen näin ja siksi vietimme Pitkäsaaressa pari yötä yhden sijaan.

Koloveden kansallispuiston maisemat olivat aika samanlaisia (vaikkakin kauniita) ja niihin "turtui" melko pian. Kajakin tasolta katsoen korkeatkaan paikat eivät erottuneet kunnolla muusta maisemasta. Nähtävää ei mielestämme ollut kamalasti ja varsinaiseen Saimaan saaristomaisemiin ja -tunnelmiin päästiin vasta Pytty- ja Joutenvedellä. Isojen, saarettomien selkien ylittäminen oli aika mielenkiinnotonta. Yhtään norppaa ei nähty koko reissulla tai ehkä ne näkivät meidät ja sukelsivat siksi äkkiä pinnan alle. Muutenkin eläinkunta pysytteli aika näkymättömissä. Pari kaakkuria nähtiin Pitkäsaaren liepeillä ja Joutenvedellä. Korppeja ei nähty, mutta raakuntaa kuului Mäntysalon metsistä.

Kansallispuiston virallisissa retkisatamissa on aika niukasti telttapaikkoja Kirkko- ja Hirviniemeä lukuun ottamatta. Tämä on syytä ottaa huomioon reittisuunnitelmien teossa. Meidän kokoiselle porukalle löytyi onneksi paikkoja niistä paikoista, missä yövyimme. Mitenkähän olisi suu pantu esim. Laajakaarteen ja Pyylinojan retkisatamissa, jos niissä olisi ollut meitä ennen jo muita? Molemmissa paikoissa oli lautaiset lavetit vain kahdelle teltalle ja meidän sakilla on käytössään kolme. Olisiko nukuttu kivikossa? No kaikki telttamme ovat kyllä "kolmen" hengen telttoja ainakin teoriassa, mutta kolmen miehen yöpyminen samassa teltassa on ahdasta ja se ei ole ilomme vaikka tilanne saattaisi ehkä naurattaakkin.

Pytty- ja Joutenvedellä löytyikin useampia sopivia saaria meidän kokoisen sakin yöpymiseen. Niissä ei ollut kuitenkaan mitään sellaisia "mukavuuksia" kuin kansallispuiston retkisatamissa, mutta jos on tottunut vaeltelemaan kotimaamme ja länsinaapurimaitteemme saloilla ja selkosilla, niin ei niitä välttämättä edes kaipaa.

Teksti: Eero ja Seppo
Kuvat: Roope, Eero, Tume, Seppo ja Heikki

• Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!
• Siirry kuvagalleriaan katselemaan vaelluksen kuvat yksitellen tai diashowna!