Aloitimme kurssin tiistai-iltapäivällä Natura Vivan melontakeskuksen tiloissa Helsingin Vuosaaressa tutustumalla ensin erilaisiin kajakkeihin kurssin ohjaajan Arhi Leveelahden opastuksella. Kyllähän noissa "purtiloissa" oli aika huimia eroja.
On siinä mistä valita tuumi Retkiremmi. Erilaisia pohjaratkaisuja
Myös istuma-aukoissa on eroja.
Heikki saa kurssitodistuksensa.
Tällä päässee pitkälle? "Kyllä lähtee", vakuuttaa Petri.
Vasta-alkajille löytyi hyviä ja turvallisia vaihtoehtoja ja jos/kun taidot ja ruokahalut sitten kasvavat, voi listalla valita huippuunsa viritettyjä ns. "raasereita" eli kilpakajakkeja, sekä pitkille reissuille suunniteltuja merikajakkeja. Tyvestä kuitenkin puuhun noustaan, eli me kannoimme rantaan aloittelijoille tarkoitetut "saippuakotelot", missä Arhi opetti meille oikean melonta-asennon, melaotteet sekä tietyt melontaan liittyvät perusasiat.
Tämän jälken kannoimme kajakit valmiusasentoon rantaviivalle. Siellä vedimme päällemme aukkopeitteet ja pelastusliivit, minkä jälkeen pujottauduimme kajakkimme istuimelle. Nyt piti vetää aukkopeite istuinaukon reunojen yli ja kiinnittää se aukon reunoihin. Tämä oli hankalampaa kuin mitä ensi alkuun kuvittelin, mutta onnistuihan se lopulta ja Arhi työnsi meidät sitten vuoron perään vesille, missä harjoittelimme äsken optetettuja asioita. Teimme illan aikana vielä mukavan melotareissun Kallahden selällä ennen paluuta Melontakeskukseen.
Keskiviikkona sukelsimme syvemmälle melonnan tekniikkaan ja Roope pääsi kokeilemaan miltä merikajakilla melominen tuntui. Me muut saimme allemme Zunami -merkkiset kajakit, joissa oli kunnon selkänoja ja muutenkin kajakki oli eri maailmasta verrattuna eiliseen "saippuakoteloon". Lähtö merelle tapahtui nyt laiturista, mikä vaati hieman eri otteita kuin rannasta lähtö, mutta Arhin esimerkin opastamana sekin sujui. Ainoa huonompi juttu tuossa Zunamissa oli tuo sinänsä hyvä selkänoja. Aukkopeitteen kiinnitys kajakin istuinaukon reunaan oli huomattavasti hankalampaa, sillä selkänojan korkeus yhdistettynä aukkopeitteen tiukkuuteen vaikeutti tuota toimenpidettä. Oli todella hankalaa nostaa selän puoleista peitteen osaa selkänojan yli. Lopulta sekin onnistui, minulta tosin Arhin auttamana.
Teimme päivän aikana noin 8 km pitkän melontaretken aina Villasaaren selälle saakka. Harjoittelimme kajakin ohjaamista etuperäsimellä ja kallistuksella. Piipahdimme reissun loppupuolella syömässä eväät Helsingin kaupungin omistamassa Malkasaaressa. Päivä alkoi jo kallistua illan puolelle, kun kajakkimme pohjat lopulta raapivat melontakeskuksen rantakiviä.
Torstaina puhuttiin vesiliikenteen säännöistä ja väylien ylityksistä sekä toimintana ryhmissä. Vesiliikennelain mukaan muiden vesillä liikkujien pitäisi väistää kanoottia/kajakkia. Arhi kyllä kehotti melojia olemaan varovaisia ja väistämään suosiolla muita. On parempi olla "väärässä" ja elossa kuin oikessa ja hukkuneena, sillä korkeassa aallokossa kajakkia on vaikea havaita esim. nopeasti liikkuvasta moottoriveneestä.
Harjoittelisimme reissun ja tämän viimeisen kurssipäivän päätteeksi vielä kuinka toimitaan, jos ja kun kajakki kaatuu ja melojan pitäisi päästä jorpakosta takaisin kajakkiinsa. Sitä ennen se pitäisi kuitenkin tyhjentää istuinaukon kautta tulleesta vedestä. Mitenkähän tuo kaikki oikein tapahtuisi?
Meloimme erään saaren eteläpuolelle, jossa Arhi kehotti meitä kokeilemaan kuinka paljon voimme kallistaa kajakkeja ennen kuin ollaan kaatumisrajalla. Nyt ei olisi kuitenkaan tarkoitus mennä niin pitkälle, että ne kaatuisivat. Merikajakkeja voi kallistaa aika paljon, mutta Zunamit ovat toisenlaisia. Ne ovat pohjan muodon vuoksi tukevia, eivätkä kallistele paljoa kovassakaan aallokossa, mutta sitten kun raja ylittyy, ne kaatuvat ilman, että meloja mahtaa asialle yhtään mitään. Tämän sai kokea meistä melkein saman tien Tume. Hän kallisti ja kallisti ja kallisti kunne PLUMS, äijä oli vedessä. No vesi oli lämmintä ja ukko saatiin nostettua Arhin avustamana takaisin vesipeliinsä.
Treenasimme vielä opetettuja asioita Ahvensaaren ja Kallvikin niemen välisellä kivisellä matalikolla. Huomasin, että Ahvensaaresta voisi kahlata matalan veden aikana Kallvikin nimelle. Meren pohja oli tässä alueella mukavan hiekkainen.
Nyt oli aika palata takaisin tukikohtaan ja harjoitella sitä, mitä Tume oli jo kantapään kautta oppinut. Meloimme ensin kuitenkin rantaan, jossa kuivaharjoittelimme Arhin ohjeiden mukaan tuota pelastautumista, jossa olisi osallisena pelastettavan lisäksi kaksi muuta melojaa.
Sitten olikin aika siirtyä tositoimiin veteen. Jakaannuimme kahteen kolmen hengen porukkaan ja jokainen meistä oli vuorollaan pelastettava, pelastaja sekä avustaja. Homma meni kummallakin ryhmällä hienosti ja meikäläinenkin nousi vedestä heittämällä takaisin kajakkiin. Arhi näytti meille lopuksi vielä kuinka pelastaudutaan yksin omaan kajakkiinsa, jos paikalla ei ole muita melojia.
Kuvien ottaminen kurssin aikana jäi hyvin vähiin. Syynä oli se, että kajakkien tavaraosastot eivät ole vedenpitäviä eli vesillä ollessa kameran (pokkari tai järkkäri) pitää olla itsessään vedenpitävässä pussissa/laitteessa, joita minulla ei ole. Digipokkarilleni voisin ostaa pussin, mutta Nikon D 300 -digijärkkärilleni vedenpitävä kotelo maksaa jo kameran rungon verran tai jopa enemmänkin, niin että sen hankkimista en edes harkitse. Sitäpaitsi digijärkkäreiden kotelot ovat kameramallikohtaisia, tarkoitettu enemmän sukelluskäyttöön ja tuskinpa edes sopivat jossain vaiheessa hankittavaan uuteen kamerarunkoon.
Itse kurssi oli kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Ilmatkin olivat helteisen aurinkoisia ja tuulet leppoisia. Retkiremmi suosittelee kaikille melonnasta kiinnostuneille alkeiskurssin suorittamista, varsinkin jos ei ole ennestään melontakokemusta. Muutamat retkiremmiläiset ovat kyllä meloneet jonkin verran ennen kurssia, mutta näemmä virheellisellä tekniikalla.
Pelastautuminen oli meille kaikille ihan uusi ja huipputärkeä juttu. Ilman sen hallintaa voisi olla aika ankeaa uida elokuun lopulla vaikka Joutenvedellä pari kilometriä kaatuneen kanootin kanssa ennen kuin pääsisi rantaan...tou!
Vantaalla 13.6.2011
Eero
Tämän jälken kannoimme kajakit valmiusasentoon rantaviivalle. Siellä vedimme päällemme aukkopeitteet ja pelastusliivit, minkä jälkeen pujottauduimme kajakkimme istuimelle. Nyt piti vetää aukkopeite istuinaukon reunojen yli ja kiinnittää se aukon reunoihin. Tämä oli hankalampaa kuin mitä ensi alkuun kuvittelin, mutta onnistuihan se lopulta ja Arhi työnsi meidät sitten vuoron perään vesille, missä harjoittelimme äsken optetettuja asioita. Teimme illan aikana vielä mukavan melotareissun Kallahden selällä ennen paluuta Melontakeskukseen.
Keskiviikkona sukelsimme syvemmälle melonnan tekniikkaan ja Roope pääsi kokeilemaan miltä merikajakilla melominen tuntui. Me muut saimme allemme Zunami -merkkiset kajakit, joissa oli kunnon selkänoja ja muutenkin kajakki oli eri maailmasta verrattuna eiliseen "saippuakoteloon". Lähtö merelle tapahtui nyt laiturista, mikä vaati hieman eri otteita kuin rannasta lähtö, mutta Arhin esimerkin opastamana sekin sujui. Ainoa huonompi juttu tuossa Zunamissa oli tuo sinänsä hyvä selkänoja. Aukkopeitteen kiinnitys kajakin istuinaukon reunaan oli huomattavasti hankalampaa, sillä selkänojan korkeus yhdistettynä aukkopeitteen tiukkuuteen vaikeutti tuota toimenpidettä. Oli todella hankalaa nostaa selän puoleista peitteen osaa selkänojan yli. Lopulta sekin onnistui, minulta tosin Arhin auttamana.
Teimme päivän aikana noin 8 km pitkän melontaretken aina Villasaaren selälle saakka. Harjoittelimme kajakin ohjaamista etuperäsimellä ja kallistuksella. Piipahdimme reissun loppupuolella syömässä eväät Helsingin kaupungin omistamassa Malkasaaressa. Päivä alkoi jo kallistua illan puolelle, kun kajakkimme pohjat lopulta raapivat melontakeskuksen rantakiviä.
Torstaina puhuttiin vesiliikenteen säännöistä ja väylien ylityksistä sekä toimintana ryhmissä. Vesiliikennelain mukaan muiden vesillä liikkujien pitäisi väistää kanoottia/kajakkia. Arhi kyllä kehotti melojia olemaan varovaisia ja väistämään suosiolla muita. On parempi olla "väärässä" ja elossa kuin oikessa ja hukkuneena, sillä korkeassa aallokossa kajakkia on vaikea havaita esim. nopeasti liikkuvasta moottoriveneestä.
Harjoittelisimme reissun ja tämän viimeisen kurssipäivän päätteeksi vielä kuinka toimitaan, jos ja kun kajakki kaatuu ja melojan pitäisi päästä jorpakosta takaisin kajakkiinsa. Sitä ennen se pitäisi kuitenkin tyhjentää istuinaukon kautta tulleesta vedestä. Mitenkähän tuo kaikki oikein tapahtuisi?
Meloimme erään saaren eteläpuolelle, jossa Arhi kehotti meitä kokeilemaan kuinka paljon voimme kallistaa kajakkeja ennen kuin ollaan kaatumisrajalla. Nyt ei olisi kuitenkaan tarkoitus mennä niin pitkälle, että ne kaatuisivat. Merikajakkeja voi kallistaa aika paljon, mutta Zunamit ovat toisenlaisia. Ne ovat pohjan muodon vuoksi tukevia, eivätkä kallistele paljoa kovassakaan aallokossa, mutta sitten kun raja ylittyy, ne kaatuvat ilman, että meloja mahtaa asialle yhtään mitään. Tämän sai kokea meistä melkein saman tien Tume. Hän kallisti ja kallisti ja kallisti kunne PLUMS, äijä oli vedessä. No vesi oli lämmintä ja ukko saatiin nostettua Arhin avustamana takaisin vesipeliinsä.
Treenasimme vielä opetettuja asioita Ahvensaaren ja Kallvikin niemen välisellä kivisellä matalikolla. Huomasin, että Ahvensaaresta voisi kahlata matalan veden aikana Kallvikin nimelle. Meren pohja oli tässä alueella mukavan hiekkainen.
Nyt oli aika palata takaisin tukikohtaan ja harjoitella sitä, mitä Tume oli jo kantapään kautta oppinut. Meloimme ensin kuitenkin rantaan, jossa kuivaharjoittelimme Arhin ohjeiden mukaan tuota pelastautumista, jossa olisi osallisena pelastettavan lisäksi kaksi muuta melojaa.
Sitten olikin aika siirtyä tositoimiin veteen. Jakaannuimme kahteen kolmen hengen porukkaan ja jokainen meistä oli vuorollaan pelastettava, pelastaja sekä avustaja. Homma meni kummallakin ryhmällä hienosti ja meikäläinenkin nousi vedestä heittämällä takaisin kajakkiin. Arhi näytti meille lopuksi vielä kuinka pelastaudutaan yksin omaan kajakkiinsa, jos paikalla ei ole muita melojia.
Kuvien ottaminen kurssin aikana jäi hyvin vähiin. Syynä oli se, että kajakkien tavaraosastot eivät ole vedenpitäviä eli vesillä ollessa kameran (pokkari tai järkkäri) pitää olla itsessään vedenpitävässä pussissa/laitteessa, joita minulla ei ole. Digipokkarilleni voisin ostaa pussin, mutta Nikon D 300 -digijärkkärilleni vedenpitävä kotelo maksaa jo kameran rungon verran tai jopa enemmänkin, niin että sen hankkimista en edes harkitse. Sitäpaitsi digijärkkäreiden kotelot ovat kameramallikohtaisia, tarkoitettu enemmän sukelluskäyttöön ja tuskinpa edes sopivat jossain vaiheessa hankittavaan uuteen kamerarunkoon.
Itse kurssi oli kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Ilmatkin olivat helteisen aurinkoisia ja tuulet leppoisia. Retkiremmi suosittelee kaikille melonnasta kiinnostuneille alkeiskurssin suorittamista, varsinkin jos ei ole ennestään melontakokemusta. Muutamat retkiremmiläiset ovat kyllä meloneet jonkin verran ennen kurssia, mutta näemmä virheellisellä tekniikalla.
Pelastautuminen oli meille kaikille ihan uusi ja huipputärkeä juttu. Ilman sen hallintaa voisi olla aika ankeaa uida elokuun lopulla vaikka Joutenvedellä pari kilometriä kaatuneen kanootin kanssa ennen kuin pääsisi rantaan...tou!
Vantaalla 13.6.2011
Eero
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti