Sarek ja Stora Sjöfallet 2009 - vaelluskohteita mm. Akka, Nijak sekä Gisuris

Retkiremmin vuoden 2009 vaellus suuntautui Ruotsin Lapin ytimeen, Stora Sjöfalletin ja Sarekin kansallispuistojen alueille, jotka muodostavat yhdessä viereisen Padjelantan kansallispuiston kanssa Euroopan suurimman ja vanhimman kansallispuistoalueen. Vaellus tarjosi mahtavia kokemuksia kairan sydämessä. Tervetuloa lukemaan vaelluskertomus sekä katselemaan kuvia!

                                            Akka-tunturin seutu vaipuu uneen auringonlaskun jälkeen.

Vaellus päiväkohtaisesti

• Helsinki - Oulu (to 20.8.2009)
• Oulu - Kemi - Haaparanta - Stora Sjöfallet - Ritsem (pe 21.8.2009)
• Ritsem - Änonjalme - Akka (la 22.8.2009)
• Rákkasjåhkå - Hambergs jökel - Borgtoppen - Rákkasjåhkå (su 23.8.2009)
• Rákkasjåhkå - Sjnjuvtjudisjåhkå - Nijákjågås (ma 24.8.2009)
• Nijákjågås - Niják - Nijákjågås (ti 25.8.2009)
• Nijákjågås - Sierggabuollda - Gisurisjiehpejågåsj (ke 26.8.2009)
• Leiri - Akkastugan - Änonjalme - Ritsem - Stora Sjöfallet (to 27.8.2009)
• Stora Sjöfallet - Vantaa (pe 28.8.2009)

Helsinki - Oulu (to 20.8.2009)

Kokoonnuimme VR:n autojen lastausalueella 18.45. Saatuamme luvan VR:n henkilökunnalta ajoimme kalustomme, Eeron farmari Octavian ja Sepon Primeran, autonkuljetusvaunuihin, jonka jälkeen kävelimme Asematunnelin kebab -ravintolaan perinteikkäälle reissumurkinalle. Myös Tume oli liittynyt tässä vaiheessa remmiin ehtien näin ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen mukaamme tankkaammaan varastoonsa hiilihydraatteja ja proteiineja ideaalisessa suhteessa sisältävällä itämaisella aterialla unohtamatta asiaankuuluvaa suomalaista nestemäistä leipää.

Junan lähtiessä liikkeelle kohti Oulua, suoritimme protokollan mukaisin rutiinein reissun avauksen, johon kuuluu oleellisena osana tuttujen pst-äänien saattelemana raikkaiden ohrapirtelöpurkkien tyhjentäminen. Sitten suunnistimme kuuden vaunun päässä sijaitsevaan ravintolavaunuun, jonka tunnelma oli ilmeisesti torstai-illasta johtuen varsin seesteinen. Maistelimme siellä parit viinit ja siirryimme aikaisessa vaiheessa takaisin vaunuosastoihimme lataamaan akkuja perjantain ajoelämystä varten.

Oulu - Kemi - Haaparanta - Stora Sjöfallet - Ritsem (pe 21.8.2009)

Juna saapui Oulun asemalle kutakuinkin aikataulussaan puoli kahdeksan aikoihin ja puolen tunnin kuluttua siitä olimme valmiina moottorimarssiin Oulusta Haaparannan ja Jällivaaran kautta Ritsemiin. Aamupalan nautimme Iissä sijaitsevassa viihtyisässä huoltoasema-kauppakeskus-kompleksissa, jonka seisovan pöydän edulliset antimet puuroineen ja mysleineen antoivat oivan energialatingin reilun 500 kilometrin ajotaipaleelle.

Pysähdyimme vielä Tornion uudessa Rajalla - På Gränsen -kauppakeskuksessa ostamaan seuraavan päivän aamiassapuskat eli munat ja pekonit, sekä n. viikon päästä nautittavat reissun päättämisskumpat sekä parit saunaoluet. Matka eteni joutuisasti todellisissa unelmaolosuhteissa, eli auringonpaisteessa ja reilun + 20 asteen lämpötilassa. Lounas oli tarkoitus nauttia Jällivaaran keskustassa, mutta pienen suunnistusvirheen johdosta päädyimme pohjoispuoleiselle Malmbergetin esikaupunkialueelle. Suunnistimme pysäköintipaikalta tutkimaan paikallisen pitseria Laguna ruokalistaa, mikä osoittautuikin osoittautui onneksi onnettomuudessamme. Nautimme näet huippuedulliseen n. 7 euron yhteishintaan/nuppi mm. herkullista Pasta Carbonaraa ja pitsaa sekä juomaksi limpparia.

Jällivaaran jälkeen sää pilvistyi ja lämpötila laski nopeasti + 13 asteeseen. Valitettavasti emme olleet älynneet tankata autojamme Jällivaarassa ja tarpeetonta lisäjännitystä tarjosivat autojemme ajotietokoneiden koruton kertoma siitä, kuinka vähään ajokilometrimäärään tankeissa jäljellä oleva menovesi riittäisi. Tiedossamme ei nimittäin ollut, löytyykö määränpäästä tankkausmahdollisuutta ja mielessä vilisivät kauhuskenaariot autojen työntämisestä paikallisten asukkaiden pihaan ja siellä bensan imemiseen letkuilla heidän autojensa tankista omiimme.

Karauttaessamme Vietaksen kylässä sijaitsevaan Stora Sjöfalletin matkailukeskuksen pihaan, osoittautui Heikin optimisti paikkaansapitäväksi siitä, ettei missään pohjoismaassa tarvitse ajaa edestakaisin 400 km ilman tankkausmahdollisuutta. Bensaa oli myynnissä, tosin "nimellistä" reilun 1,5 euron/l korvausta vastaan. Siispä tankit täyteen ja puskurit kohti n. 50 km päässä sijaitsevaa STF:n Ritsemin tunturiasemaa, josta Tume oli jo etukäteen varannut meille majoituksen.

Ajelimme eteenpäin pysähtyen aika ajoin kuvaamaan melko ikävän näköistä Suorva- ja Akkajaurea. Molemmat järvet on valjastettu sähköntuotannon tarpeisiin ja siitä syystä ne ovat enemmän tai vähemmän säännöstelyaltaita kuin luonnontilassa olevia erämaajärviä. Ennen niin mahtava Stora Sjöfalletin putouskin on nyt vain aukko Suorvan padossa. Veden korkeuden vaihteluväli saa olla peräti 30 metriä. Nyt vesi oli alhaalla ja kivet, karit sekä saaret siitä syystä "korkealla". Todella ikävän näköistä maisemaa mutta sähkö on ainakin ekologisesti tuotettu (jos se tieto jotakin lohduttaa). Järvien rantoja nuoleva ajotie oli kuoppainen ja töyssyinen. Sepon Primeran iskuvaimentimetkin taisivat pohjata niissä muutaman kerran.

Saavuimme lopulta n. klo 17.15 tihkusateisen Ritsemin tunturiaseman pihaan. Maksoimme majoituksen ja ajoimme parin sadan metrin päässä olevaan majapaikkaamme, joka oli useita kolmen hengen huoneilla, yhteisillä wc-, suihku- mutta kuitenkin aika hyvillä kyökkifasiliteeteilla varustettu "kolhoosi". Tämä oli joka tapauksessa luksusta verrattuna toiseen edullisempaan yöpymisvaihtoehtoon, eli sateiseen ja tuuliseen pihamajoitukseen teltoissa.

Kävimme vielä illalla kuvailemassa vastarannalla kohoavaa Akka -tunturin massiivia, joka oli lähes juurta myöten pilvien peitossa, joten sillä kertaa kuvat jäivät hieman torsoiksi. Koko yön läpi jatkunut sade tarjosi melkoisen myös kontrastin verrattuna tulomatkamme helteiseen kesäsäähän.

Ritsem - Änonjalme - Akka (la 22.8.2009)

Herätys oli kukonlaulun aikaan klo 5.45. Ensimmäisen kerran koko Retkiremmin historiassa perinteinen ensimmäisen reissupäivän pekoni-muna-ruisleipä -aamupala valmistettiin ja syötiin sisätiloissa. Syönnin jälkeen tiskasimme astiat ja ajoimme autot pysäköintipaikalle venerantaan. Akkajauren ylittäimme M/S Sturelule -nimisellä aluksella, joka jo odotteli laiturissa. Näin matalan veden aikana alus oli parisenkymmentä metriä alapuolellamme. Korkean veden aikana laituri "veivataan" sitten tarpeen mukaan ylemmäksi.

Aluksen kahviosta sai ostaa pikkupurtavaa ja juomia. Ne saivat nyt jäädä, sillä aamiaisestamme oli kulunut vielä aika vähän aikaa. Raapustimme sen sijaan Retkiremmin terveiset aluksen vieraskirjaaan. Matka vastarannalle Änonjalmeen kesti 45 minuuttia ja oli voimakkaasta sivutuulesta johtuen ajoittain melkoista vuoristorata-ajelua. Tilanne oli kuitenkin kapteenilla hallinnassa, joskin kannelle pressun alle jätetyt rinkkamme kärsivät pienistä roiskeveden aiheuttamista "vesivahingoista".

Änonjalmen laiturilta oli kiivettävä taas parikymmentämetriä ylöspäin, jotta pääsisi Padjelantaledenille. Hyttysverkkojen suojassa ja valtaisien mäkärälaumojen saattelemana lähdimme taipaleelle, määränpäänämme Akka -tunturin eteläiset rinteet. Kuljimme Padjelantaledeniä pitkin pysähtyen ensin parin kilometrin päässä olevien Akkastugorna -tupien kohdalla juomatauolle ja pian sen jälkeen jatkoimme Vuojatändon ylittävälle sillalle.

Eero joutui pysähtymään hetkeksi korjatakseen Sepon avustamana rensseleitään muun porukan jatkaessa eteenpäin. Homma oli valmis parissa minuutissa, mutta pääjoukko oli kadonnut sinä aikana näköpiiristämme. Lähdimme ottamaan muita kiinni. Ylitimme pienen puron ja valitsimme kahdesta polusta oikealle menevän vasemman sijaan. Jonkin ajan kuluttua se jakaantui useaksi pienemmäksi poluksi, jotka hajaantuivat mikä minnekin. Pahat aavistuksemme väärästä reitinvalinnasta osoittautuivat oikeaksi. Vuojantädnon valtava pauhu kuului kuitenkin koko ajan eteläpuolellamme eli pitäisi suunnistaa sinnepäin. Välissämme oli kartan mukaan parin kilometrin pätkä poroaitaa, joka pitäisi joko ylittää tai alittaa, ennen kuin pääsisimme sillalle. Saavuttuamme myöhemmin aidalle totesimme, että siihen oli jätetty polun kohdalle aukko. Ilmeisesti joku muukin oli eksynyt siinä :)

Rämmimme tiheän paju- ja koivumetsikön läpi kohti Padjelantaledeniä, josta kuulimme jo Heikin huutelevan meille. Polulle päästyämme hän kertoi ihmetelleensä, mikä meitä viivytti ja oli jäänyt sen vuoksi odottelemaan. Kuultuaan metsästä äänekkäitä (sensuroituja suomen kielisiä) ärräpäitä ja kovaa ryskettä hän tiesi, että siellähän ne kadonneet lampaat ovat.

Etenimme vauhdilla Vuojatädnon sillalle, jonka toisella puolella pääjoukko odotteli. Pidimme patukan mittaisen tauon jatkaen sen jälkeen matkaamme. Saimme heti tuntumaa (kuitenkin vielä aika pientä sellaista) tuleviin koitoksiin, sillä Vuojatändon jälkeen polku nousi lyhyellä matkalla tosi jyrkästi ylöspäin. Aamiaisesta oli jo kulunut aikaa, eli nyt oli lounaan paikka. Söimme sen pienen sillan kupeessa, joka ylitti Akkan Dubbeltoppen - ja Västtopparna -huippujen jäätiköiltä tulevat virrat.

Lounaan jälkeen pähkäilimme, missä vaiheessa jättäisimme Padjelantaledenin ja jatkaisimme koskemattomassa kairassa Akka -tunturin eteläisille rinteille. Karttaan merkityiltä, meistä noin parin kilometrin päässä olevilta Sjnjuvtjudisin ja Västtopparnen välissä olevilta "terasseilta" pääsisi ilmeisesti aika ketterästi Västtopparnan länsipuolisille korkeuskäyrille. Ensin ajattelimme lähteä kulkemaan sinne lounaspaikkamme sillalta Västtopparnan luoteisilta rinteiltä alkunsa saavan virran länsipuolta pitkin, mutta totesimme maaston erittäin vetiseksi ja ikäväksi tunturisuoksi.

Jatkoimme siis polkua pitkin. Sen molemmilla puolilla oli samantyyppistä tiheää pusikko/ryteikkömetsää, joiden kanssa Eero ja Seppo olivat jo "tehneet aiemmin tuttavuutta". Noin n. 3 km:n taivalluksen jälkeen aukeni polun vasemmalla puolella sopiva koivikkoinen aukea, josta "terassit" näkyivät jo selvinä. Matkaa niille oli polultakin vain puolisen kilometriä. Suunta siis sinne, josta edelleen Sjnjuvtjudisjávrásj -järven yläpuoleisten rinteiden kautta jonnekin Rákkásjåhkå -virran alueelle. Sieltä haettaisiin sitten leiripaikka.

Saavuimme alueelle vasta n. klo 18.15. Päivä oli ollut aurinkoinen, lämmin ja hikinen, mutta pilvistynyt pikkuhiljaa iltaa kohti voimistuneen tuulen myötä. Löysimme aika hyvän leiripaikan n. 802 metrin korkeuskäyrältä muutama sata metriä Rákkasjåhkån yläpuolelta. Näimme kauempana muutamia muitakin telttoja, mutta ne olivat sen verran etäällä, ettemme häirinneet toinen toisiamme.
Liikeaikaa Anonjälmestä leiripaikkaamme oli kulunut gps:n mukaan yhteensä 6 h 12 min ja ruoka- ym. taukoineen olimme olleet taipaleella n. 9 h. Matkaa olimme taittaneet sinä päivänä 15 km. Kokonaisnousua Akkajaurelta leiripaikkaamme oli 380 metriä. Taival oli ollut fyysisesti kohtuullisen haastava, mistä kertoo Eeron Polar -sykemittarin näyttämä 6878 kcal:in energian kulutus.
Taipaleen ikävin ja rasittavin osuus koettiin Akan Västtopparna -huippujen läntisillä ja lounaisilla rinteillä. Ne olivat lähes kokonaan matalien vaivaiskoivumättäiden ja pusikoiden reunustamaa, sammalien peittämää kivikkoa, joiden välissä oli aika ajoin yllättyävän syviä, ruohon peitossa olevia vesilammikoita. Saikin olla koko ajan tarkkana, ettei jättänyt jalkaansa kiven rakoon tai liukastunut niiden päällä olevilta märiltä sammalilta. Marssi tuntui itse kunkin jaloissa ja pujottauduimme melko pian illallisen jälkeen makuupusseihimme keräämään voimia Akkan huiputuspäivän koitoksiin.

Tämän päiväreissun kohokohtia olivat ryskyen kuohuvan Vuojatädno -virran ylitys järeää, teräsrakenteista riippusiltaa pitkiä sekä lakkojen poimiminen välipalaksi n. 700 metrin korkeudessa sijainneelta suokaistaleelta.

Rákkasjåhkå - Hambergs jökel - Borgtoppen - Rákkasjåhkå (su 23.8.2009)

Yöllä alkanut tuuli ja sade jatkuivat myös sunnuntaiaamuna. Pilvet nuolivat tunturien alarinteitä, eikä Akkan huipuista ollut tietoakaan. Aamupuurot lusikoitiin teltoissa mietteliäinä. Tässäkö oli se Akkan huiputus, josta oli etukäteen suunniteltu reissun kliimaksia. Sateen pitäminen leirissä oli kuitenkin vähiten antoisa vaihtoehto ja yhteispäätöksellä pakkasimme päiväreppumme minkä jälkeen otimme suunnan Borgtoppenin viereistä jäätikköä kohti. Sään salliessa puhaltaisimme sen vierustaa pitkin tunturin huipulle.

Puolen päivän kieppeillä olimme jo 500 m korkeammalla leiripaikastamme. Vettä satoi edelleen ja Akkan huiput olivat kietoutuneet tiukasti pilviverhoon. Pysähdyimme lämmittämään lounasta Hambergs jökel -jäätikön alapuolella olevien parin isomman kiven kohdalla, joiden ympärillä lotisi epämääräinen määrä pieniä, mutta nyt vesimäärältään sateen runsastamia tunturipuroja. Mielialat olivat ilman mukaiset, vaikka yritimme parannella niitä hurtilla huumorilla. Lounaan jälkeen Heikki ilmoitti meille, että pilvissä ja sateessa kulkeminen riitti hänelle tämän päivän osalta, ja että hän aikoi palata leiriin. Me muut päätimme jatkaa matkaa ja katsoa mitä tuleman pitää.

Sää osoitti pientä paranemisen merkkejä ja aiemmin yhtenäinen vesisade oli muuttunut kuurottaiseksi. Pilvipeite repeili hetkittäin ja näkymät vajaa puoli kilometriä alempana olevien Boavtjosjávren ja Várdojávrren suuntaan olivat varsin mukavat. Iltapäivä oli jo pitkällä ja meidän, sekä Borgtoppenin jäätikön alareunan välillä oli edelleen silmänkantamattomiin vaikeakulkuista rakkaa. Sääkin vaihteli nopeasti. Vauhdilla etenevien pilvimassojen sisällä näkyvyyttä oli tuskin 50 m enempää ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi leikin jättäminen kesken reilun 1400 m korkeudessa.

Lähdimme Roopea ja Tumea lukuunottamatta paluumatkalle leiriin. Kaverukset jäivät vielä hetkeksi kuvailemaan Västtopparna -huippujen eteläpuoleisen jäätikön maisemia. Sepon epäonneksi häen toinen vaellussauvana jäi jossain vaiheessa kivenkoloon ja rikkoontui (ihan kuin Eerolla Retkiremmin 2005 Haltin-vaelluksella). Ympärillämme olevat pilvimassat tiivistyivät vaikeuttaen laskeutumistamme. Eeroa harmitti, ettei hän ollut merkinnyt leirimme koordinaatteja gps:ään, sillä se olisi helpottanut suunnistussa siinä "hernerokassa". Gps näytti kuitenkin, missä korkeudessa olimme, joten aina nähtyämme tutun maamerkin, laskeuduimme hieman alemmaksi.
Päädyimme lopulta lähes suoraan kukkulalle, josta leirimme jo näkyikin. Sinne saavuttuamme meistä tuntui aluksi, ettemme olleet saavuttaneet juuri mitään. Nousua ja laskua oli ollut kuitenkin yhteensä 1200 m ja matkaakin oli tehty n. 9 km eli ei ihan huono saavutus.

Roope ja Tumekin palasivat lopulta leiriin. Sää oli ollut ylhäällä aluksi melko hyvä, mutta paluutaipaleella alempana ilmaantui matkaan mutkia. Vajaan kilometrin korkeudessa vellonut pilvihyöhyke peitti täysin näkyvyyden ja samalla kaikki kiintopisteet, joiden avulla olisi voinut suunnistaa leiriä kohti. Poikien "korvienvälinen kompassi" ohjasi kuitenkin oikeaan suuntaan ja lopulta leiriin pari tuntia muiden jälkeen. Aivan yksin heidän ei tarvinnut kulkea utupilvessä, sillä yllättäen kuin tyhjästä, ilmaantui heidän eteensä isoa rinkkaa kantava ruotsalainen ikämies, jonka oli matkalla jonnekin Akkan rinteille leiriä pystyttämään.
Tämä sama ikämies oli tullut Heikkiä vastaan hänen palatessaan leiriin. Kaveri oli kysellyt, mahtaisiko siellä ylempänä olla tasaista leiripaikkaa, sillä hän oli ajaettut käydä huiputtamassa Akkan seuraavanan päivänä ja tahtoi leiriytyä mahdollisimman lähelle huippuja. N. 25 kg:n painoisesta rinkastaan huolimatta ikämies eteni ylöspäin todella keveästi. Hän loikin mielikuviimme uuden merkityksen sanonnalle "miehet jotka kulkevat omia polkujaan".

Retkiremmin leirissä jäi sosiaalinen seurustelu sinä iltana aika vähäiseksi, lukuunottamatta teräsmiesten teltasta silloin tällöin kuuluvia naurunturskahduksia, joiden aiheuttajaksi arvelimme erästä mintun makuisella yrtillä maustettua vettä väkevämpää juomaa.

Rákkasjåhkå - Sjnjuvtjudisjåhkå - Nijákjågås (ma 24.8.2009)

Heräsimme klo 6.00. Sää oli "syvältä sieltä" eli sateista, tuulista ja kylmää. Tume herännyt hieman aikaisemmin teltan ulkopuolelta kuuluviin omituisiin ääniin. Kömpiessään ulos hän oli nähnyt muutaman poron syömässä jäkälää ihan Heikin ja Sepon teltan vieressä. Kas kun eivät pyrkineet apsidista sisään. Aamun edetessä sää parani hieman. Roope ja Tume olivat vielä eilen illalla ajatelleet huiputtaa Borgtoppenin tänään, mutta olivat tulleet toisiin ajatuksiin. Pitkät siirtymämatkat tunturilta toiselle ja jäljellä olevien reissupäivien määrä merkitsivät, että Akkan rinteille jääminen olisi heikentänyt mahdollisuuksiamme päästä huiputtamaan Niják.

Pidimme lyhyen strategiapalaverin, jonka  jälkeen purimme leirin ja pakkasimme rinkkamme siirtymätaipaletta varten. Uusintayrityksestä Akkalle päätettiin luopua ja kompassineula kiinnitettiin n. 10 km päässä sijaitsevan Nijákjågås - ja Nijákvágge -virtojen risteykseen. Olimme viisastuneet sen verran Akkalla olleen leiripaikkan valinnasta, että tulevan leirin panisimme pystyyn madollisimman lähelle huiputettavaa tunturia.

Laskeuduimme 150 m alempana ja n. 1,5 km:n päässä olevalle Sjnjuvtjudisjåhkålle. Sen vastarannalla oli joku ihmeellinen rakennelma, jonka totesimme käyttökelvottomaksi rikkoontuneeksi Kisuriskåtaniksi. Ennen Sjnjuvtjudisjåhkåa piti ylittää Rákkasjåhkå. Tämän jälkeen oli vaihtoehtoina joko jatkaa vaellusta Sjnjuvtjudisjåhkån pohjoisrantaa pitkin ja ylittää Suottasjjåhkå, jonka jälkeen suunnistaisimme Nijákin länsirinteiden tuntumaan, tai sitten Sjnjuvtjudisjåhkån ylitys, josta siirtyisimme määränpäähämme sen etelärannalla kiermurtelevaa polkua pitkin.

Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon ja lähdimme tutkimaan Sjnjuvtjudisjåhkån ylityspaikkoja. Ne tuntuivat olevan kiven tai oikeastaan veden alla. Virta oli voimakas ja rannoilla oli usein niin syvää, että olisimme mulahtaneet lähes napojamme myöten jääkylmään veteen. Heikki oli mennyt tutkimaan muun porukan edellä ylävirtaa ja tuli kertomaan, että muutaman sadan metrin päässä saattaisi olla mahdollinen ylityspaikka. Kiiruhdimme sinne ja näimme vastarannalla jo virran ylittäneen porukan nostelevan rinkkojansa selkiinsä ja katoavan sitten kukkuloiden taakse. Tästä kohtaa siis yli.

Roope astui tunnustelijana ensimmäisenä veteen. Hän eteni varovasti jääkylmässä vedessä tukien itseään aika ajoin vaellussauvoihinsa, sillä virtaus oli varsinkin keskivaiheilla erittäin voimakas ja pohjan kivet liukkaita. Lopulta hän pääsi vastarannalle, jonka jälkeen me muut, Tume etunenässä, lähdimme vuorollamme ylitykseen. Minä ja Heikki tulimme viimeisinä. Stora Sjöfalletin kansallispuisto oli jäänyt nyt taaksemme ja olimme saapuneet Sarekin kansallispuistoon.

Äskeinen ylitys oli taatusti päivän haastavin ja mieliinpainuvin kokemus. Kuivasimme vielä jääkylmän veden "desinfioimat" jalkamme, jonka jälkeen taivalsimmme lounaalle paikkaan, missä Ruohtesvággeen jatkuva polku ylittää Gisuriksen itäiseltä rinteeltä tulevan tunturipuron. Tätä ennen meidät ohitti eräs ruotsalainen nuoripari, jonka vaarallisia edesottamuksia Eero, Heikki ja Seppo saivat seurata seuraavana päivänä ihan aitopaikalta.

Sjnjuvtjudisjåhkån ylityspaikan etsiminen ja itse ylitys olivat vieneet sen verran aikaa, että saavuimme määränpäähämme vasta iltapäivällä. Aioimme pystyttää teltat virran rantatöyräällä sijaitsevan ruohon peitossa olevan hiekkakummun länsipuolelle, mutta se osoittautui "varatuksi". Paikaksi valikoitui polun varrella, kummun toisella puolella sijaitseva nurmitasanko, josta avautui huikeat maisemat. Monihuippuinen Akka näkyi pohjoispuolella, Gisuris kohosi länsipuolella, Niják idässä ja Ruohtesin alueen Ruohtestjåhkkå -, Gasskatjåhkkå -, Skárjátjåhkkå -, sekä Boajsátjåhkkå -tunturit auringonpaisteessa kimaltelevine mahtavine jäätiköineen etelässä.

Siinä istuskellessamme näimme muutaman hengen porukan ilmestyvän Nijákin takaa ja tallustelevan rinnettä alas aikomuksenaan ylittää Nijákjågås. Se tapahtui kiveltä kivelle hyppien, välillä kuitenkin takapakkia ottaen. Vastarannalle päästyään he lompsivat vähän matkan päässä olevalle leirilleen. Jonkin ajan kuluttua sieltä tuli mies, joka ohitti leirimme kiiveten viereiselle kummulle katselemaan Akkan tukevaa, ilta-auringossa kylpevää massiivia.

Muutaman minuutin kulutta hän tuli pois sieltä palatakseen takaisin leiriinsä. Pysäytimme hänet leirimme kohdalla ja kysyimme, kuuluiko hän siihen porukkaan, joka oli ylittänyt äsken virran ja olivatko he olleet palaamassa silloin Nijákin huiputukselta. Hän kertoi asian olevan juuri näin. Heiltä oli kulunut aikaa Nijákin huiputukseen ja paluuseen yhteensä n. 5 tuntia. Itse huiputuksesta hän totesi lyhyesti, että "det var inte svårt men jobbigt" eli vapaa suomennos olisi jotain sinnepäin, että "ei vaikeaa, mutta työlästä".

Tällä hän tarkoitti pienistäkin askelista helposti vierimään lähteviä kaiken kokoisia ja muotoisa kiviä (tämä oli Eerolle ja Roopelle tuttua Retkiremmin vuoden 2006 Kebnekaisen huiputukselta). He olivat tyhmyyksissään seuranneet Nijákvaggea lähes Nijákjiegna jäätikölle saakka, jonka sulamisvesistä se saa alkunsa. Sieltä piti sitten palata jonkin matkaa takaisinpäin, jotta pääsisi huipulle vieville rinteille, eli "tämä oli turha kierros, älkääkä tehkö perässä". Kaveri jatkoi leiripaikalleen ja me jäimme ihastelemaan nyt pilvihunnustaan lähes täysin riisuuntunutta Akkaa. Kummun toisella puolella olevalla telttakunnalla oli aitopaikka nyt ilta-auringossa kylpevään Lapin kuningattareen.

Nijákjågås - Niják - Nijákjågås (ti 25.8.2009)

Tiistaiaamu aukeni kauniina ja Nijákin takaa noussut aamuaurinko sulatteli yön aikana telttojen ulkopintoihin jäätyneet vesikarpalot. Söimme aamiaisen ja pakkasimme päiväreput 1922 m mpy olevan Nijákin huiputusta varten. Kuusikkomme siirtyi ripeästi vieressämme virtaavan Nijakjågåsjin varrelle etsimään sopivaa ylityspaikkaa. Olimme aika lähellä eilisen Nijákin valloittaporukan leiriä ja kysyimme heiltä neuvoja ylityspaikasta. He kehottiva yrittämään n. sadan metrin päässä olevasta leveästä ja matalasta kohdasta. Olimme jo kauempaa arvelleetkin siinä olevan hyvän paikan ja näin saimme sille vahvistuksen.

Vaikka vesi oli laskenut eilispäivästä paljastaen virrasta uusia kivikoita, jouduimme kuitenkin vaihtamaan vaelluskenkämme kahluun ajaksi Crocseihin. Edellispäivän Sjnjuvtjudisjåhkån ylityseen verrattuna tämä ylitys sujui kuitenkin kuin wienervalssi tanssiparketilla.
Kuivasimme jalkamme ja lähdimme nousemaan Nijákvágge -virtaa kohti. Näimme edellämme yksinäisen vaeltajan, joka oli pysähtynyt kuvailemaan vitrtaa. Olimme pian kaverin luona ja hän osoittautui samaksi ruotsalaiseksi ikämieheksi, jonka Roope ja Tume olivat tavanneet pari päivää aiemmin heidän harhaillessaan Akan sumuisilla rinteillä. Kuulumiset vaihdettuamme mies pani "pienempää pykälää silmään" kadoten Nijákin huipun suuntaan kuin vuoristokauris.

Maasto oli aluksi jyrkkää ruohikkorinnettä muuttuen pian pelkästään jyrkäksi ja ikäväkulkuiseksi kivirakaksi. Nousimme sitä viistosti ylöspäin Nijákvággen jäädessä oikealle puolellemme. Jonkin matkaa puurrettuamme pysähdyimme tauolle. Ikämiesvaeltaja oli pitämässä taukoa parisataa metriä kauempana.

Mietimme, miten etenesimme huippua kohti. Kartan mukaan seuraavan harjanteen takana olisi hieman loivempi nousu, joten suuntaisimme sinne. Ainoa karttaan merkitty vesiuoma oli Nijákvágge ja sehän virtasi parisataa metriä alempana olevassa syvässä jyrkkäseinäisessä kanjonissa. Vesi oli kuitenkin kaikilta jo melkein lopussa ja sitä piti riittää vielä lounaankin tekoon. Jos vettä ei olisi nousu-uran läheisyydessä, olisi laskeuduttaava hakemaan sitä Nijákvággesta. Tämä olisi kuitenkin äärimmäisin vaihtoehto.

Jyrkkä rakkarinne vain jatkui. Olimme n. 1280 mpy korkeudessa, kun Eeron vaellussauvan alla ollut kivi liukui yhtäkkiä pois sen alta. Eeron tasapaino petti ja hänen kaatuessaan terävä kivensärmä repäisi kuorihousun säären kohdalta rikki. Jalkaan ei tullut onneksi kuin muutama kipeä verinaarmu. Eero totesi, että tämä riitti. Vaikka hän jaksaisikin kiivetä vahinkopaikalta vielä n. 650 metriä korkeammalla olevalle huipulle, olisi alastulo joka tapauksessa nousua rasittavampi ja väsyneet jalat yhdistettynä Nijákin jyrkän rinteen "rolling stone" -rakkakivikkoon oli hengenvaarallinen yhdistelmä. Heikki totesi saman ja pian liittyi Seppokin joukkoon tummaan. Vaikka leiriin palaavien mielissä oli päällimmäisenä iso pettymys, niin näin jälkeenpäin ajateltuna päätös oli täysin oikea palvellen kaikkien etua.

                                                      Kuvan keskellä näkyvä pariskunta virranylitystouhussa.

Retkiremmin ikämiesporukkamme laskeutui lämpimässä auringopaisteessa pikku hiljaa rinnettä alaspäin pitäen silloin tällöin lepotaukoja. Eräässä sellaisessa paikassa huomiomme kiinnittyi Nijákvaggen itäpuolella olevan, vastapäisen Kantberget -tunturin rinnettä Nijákgvaggen suuntaan laskeutuvaan pariskuntaan, joka oli ohittanut meidät Sjnjuvtjudisjåhkån ylityksemme jälkeen. Olimme nähneet heidät jo Nijákin huipulle yrittäessämme ihmettellen, miksi he olivat virran sillä puolella, jos tarkoituksena oli huiputtaa Niják. Ainoa paikka koko vaarallisen Nijákvaggen ylittämiseen oli suoraan alapuolellamme näkyvän lumikannen jälkeinen pieni "tasainen" kohta virrassa, jonka jälkeen se syöksyi voimalla alaspäin. Virran ylityksen vaarallisuudesta on ollut netin retkeilysivuilla keskustelua muutama vuosi sitten siihen hukkuneesta ruotsalaisesta naisesta.

Pariskunnan rinkka kantava mies ylitti virran ensin ja vieläpä paljain jaloin. Vastarannalle jäänyt kauniimman sukupuolen edustaja heitti hänelle kirkkaanpunaisen juomapullon, jota mies ei saanut kiinni. Pullo putosi virtaan häviten kuohujen mukana jonnekin alas. Kaverilta löytyi kuitenkin tilanteeseen sopivaa huumorintajua, sillä hän vilkutti pullolle hyvästiksi. Virran toiselle puolelle jäänyt nainen ei uskaltanut lähteä ylitykseen yksin ja miehen oli palattava auttamaan häntä siinä. Homma meni lopulta putkeen ja pian he olivat Nijákin puoleisella rannalla jatkaen jalkojen kuivatuksen jälkeen kipuamistaan kohti huippua.

Me jatkoimme varovaista laskeutumistamme. Saavuimme mukavalle nurmikkotasanteelle ja ajattelin mennä hieman kuvailemaan rotkossa kuohuvaa virtaa. Silloin huomasin ruotsalaispariskunnan punaisen juomapullon pyörivän edestakaisin akanvirrassa. Tämä herätti Heikin luontaisen ritariuuden ja hän kävi pelastamassa pullon. Asetimme sen selvästi näkyvään paikkaan laskureitin varrella olevien kiven päälle. Mietimme, mitkä mahtavat olla pariskunnan ilmeet ja mietteet, jos ja kun he ja pullo kohtaavat.

Aurinkoinen ja lähes helteinen päivä tarjosi leiriin palanneelle kolmikolle mainiot puitteet pettymyksen tunteen voittamiseen. Eero haki teltasta nukkumapatjan asettaen sen teltan viereen ja ryhtyi ottamaan rennosti aurinkoa. Heikki ja Seppo päättivät lohduttaa itseään käymällä viereisellä (silloin vielä kaikkien luulemalla) Jållen (1190 mpy) huipulla. Myöhempi tarkastelu osoitti, että oikeasti he huiputtivatkin Gisuriksen hännän (1230 mpy), joka oli yli 400 m korkeammalla leiriämme. Näissä jylhissä maisemissa tälläiset korkeuserot olivat jopa meillekin ihan jokapäivästä rutiinia, mutta oikeasti laskettuna Heikki ja Seppo olivat nousseet ja laskeneet päivän aikana yhteensä 1600 m. Ei ollenkaan huono, sillä Suomen oloissa herrat olisivat käyneet ei ihan mutta melkein kaksi kertaa Sokostin huipulla ja takaisin.
Väsyneet, mutta onnelliset Nijákin huiputtajat palasivat leiriin noin neljän aikoihin iltapäivällä. Muutamat taivaanrannassa olleet poutapilvet olivat antaneet syvyyttä sanoinkuvaamattoman hienoille maisemille Nijákin huipulta. Huiputus oli heille kiistattomasti reissun kohokohta ja oli Retkiremmin vaellustaustaan peilaten varsin haastava, sillä huipulla käyneistä vain Roope ja aiemmassa vaiheessa takaisin kääntynyt Eero olivat käyneet korkeammalla huiputtaessaan Kebnekaisen v. 2006. Annettaan nyt puheenvuoro Petrille, joka kertoo kaikkien Nijákin huiputtajien puolesta sen, mitä Eero, Heikki ja Seppo eivät päässeet koskaan näkemään ja kokemaan.

Nijakin huiputus, kertojana Petri

Sepolla vahvistettu ikämiesporukka palasi siis leiriin. Me muut, eli minä, Roope ja Tume jatkoimme kipuamista. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja sää oli todella lämmin. Hetkisen kuluttua ylitimme pienen harjanteen ja näimme iloksemme vuolaan puron virtaavan suunnittelemamme nousu-uoman pohjalla. Ylitimme puron ja täytettyämme vesipullot näimme pienen poluntyngän nousevan ylöspäin. Lähdimme seuraamaan sitä. Aurinko porotti armottomasti ja hiki valui noustessamme jyrkkää kivistä polkua. Roope ehdotti lounaspaikaksi hiukan ylempänä näkyvää harjanteen huippua.

Lähdimme nousemaan sitä kohden, mutta huomasin puron katoavan kivien sekaan hieman ylempänä. Päätimme, ettemme ota riskiä juoma- ja keitinveden "menettämisestä" ja laskeuduimme takaisin purolle lounaan tekoon. Rakensimme laattamaisista irtokivistä tasaiset alustat, johon asetimme “taskurakettimme” eli kevyet, kaasupulloihin suoraan ruuvattavat Trangiat kohisemaan ja lämmittämään vettä.
Yhtäkkiä, täysin ilman mitään etukäteisvaroitusta, Tumen keitin kaatui. Kattila kierähti syrjään ja keittimestä purkautunut pitkä, noin puolen metrin pituinen tulenlieska nuoli vieressä olevia takkeja ja reppuja. Nopealla refleksillä Tume potkaisi keittimen puroon. Ihme kyllä keinokuituiset reput ja takit eivät syttyneet palamaan. Poltin paloi kuitenkin vielä ja Tume sammutti sen. Lähempi tarkastelu paljasti, että yksi polttimen jaloista oli murtunut. Oliko sen aiheuttanut materiaalivika, hökötyksen kaatuminen vai Tumen potkaisu, se jäi arvoitukseksi. Tämä Trangia oli joka tapauksessa "kaput", joten loput vedet keitettiin minun keittimelläni.

Olimme alun perin suunnitelleet lähtevämme kiertämään rinnettä hiukan vasemmalle, mutta polku jatkui oikealle. Polun loppuessa jatkoimme samaan suuntaan. Rinne oli todella jyrkkä ja lämpötila varmasti siinä vajaat plus parikymmentä astetta. Otsalla oleva hikinauha olikin tarpeellinen. Nousimme hitaasti mutta varmasti, välillä "nelivedolla" ylöspäin. Rinteen kivet olivat tosi irtonaisia lähtien vierimään tuon tuostakin jalkojemme alta.
Pian näimme nousukurun toisella puolella kaksi muuta vaeltajaa (ne olivat se ruotsalainen pariskunta, jonka Eero, Heikki ja Seppo olivat nähneet ylittävän Nijákvággen heidän paluumatkallaan leiriin). Yksin nousevaa ruotsalaismiestä ei näkynyt missään. Jatkoimme nousemista ja pidimme muutaman juomatauon. Vatsat olivat vielä täynnä ruokaa, joten suklaata ei juuri tarvittu lisäpotkun antamiseen. Ilma väreili kivistä heijastuvasta kuumuudesta.
Olimme jo lähestymässä huippua, kun näimme tutun ruotsalaismiehen juttelevan niiden kahden vaeltajan kanssa, jotka olimme nähneet äskettäin. Ruotsalaismies tuli meitä vastaan kertoen huipun olevan jo lähellä. Hän kertoi jo kiertäneensä sen ja nousseensa sinne toiselta puolelta, jossa rinne oli ollut todella jyrkkä ja kivet isoja. Turinatuokion jälkeen hän lähti laskeutumaan alas meidän jatkaessamme ylös.

Tulimme pian huipulle ja riemu täytti mielemme. Pettymys Akan huiputtamatta jäämisestä unohtui ja tilalle astui onnistumisen ilo. Tämä oli jälleen yksi hieno saavutus Retkiremmille! Roope innostui komeista maisemista ja huippusäästä ryhtyen heti kuvailemaan. Lähdin itse etsimään sopivaa lepopaikkaa sekä huiputuskirjaa. Lepopaikka löytyi, mutta kirjaa ei. Tietoa siitä ei ollut myöskään makuualustoillaan ruokaa keitelleellä pariskunnalla.

Vaihdoin jalassa olleet vaelluskengät Crocseihin. Huhuilin Tumelle ja Roopelle, että eikös olisi jo huiputushömpsyjen aika. Pojat jättivät kuvaushommat hetkeksi perinteisten napanderien oton ajaksi. Minä loikoilin auringossa sillä välin kun Tume ja Roope jatkoivat kuvaustouhujaan.

Huipulta avautuneet maisemat oli lopulta kuvattu ja oli aika lähteä paluumatkalle. Nuoripari jäi vielä huipulle, kenties kuhertelemaan. Mikäpä siinä, hienompaa paikkaa tuskin löytyy ainakaan ihan heti. Laskeutumiseen valitsimme jyrkän nousureitin sijaan toisen, hieman "polviystävällisemmän" reitin.
Laskeutuminen oli nousuun verrattuna ripeää, mutta ei todellakaan helpompaa. Irtokiviä oli paljon ja osassa rinnettä kallio oli hajonnut sileiksi laatoiksi, jotka luistivat jalan alla ja kolisivat mennessään kuin tyhjät kaljapullot. Polveani alkoi särkeä toden teolla ja laskeutuminen tuntui myös varpaissa. Pääsimme kuitenkin alas ilman suurempia haavereita, jollei niiksi lasketa paria takamuksille kaatumista.

Saavuimme ruohikkoisille alarinteille, josta Nijákjågås jo näkyi. Paikalla oli huolellisesti isojen kivien päälle asetettu punainen juomapullo. Oliko se kenties reittimerkki vai mikä, mutta joka tapauksessa sen tarkoitus jäi meille hämäräksi. (No sehän selvisi meille myöhemmin leirissä.)

Ruohokumpareilla matka sujui joutuisasti. Roope pysähtyi välillä kuvailemaan ja Tume asettui makoilemaan pienelle kumpareelle. Hänen asentonsa oli ilmeisesti kuvauksellinen, sillä Roope nappasi tästä muutaman otoksen. Tästä innostuneena poseerasin myös itse taustanani Gisuriksen häntä. Kuvia voi todennäköisesti katsella seuraavan Playgirl -lehden sivuilla... :)

Jatkoimme matkaa ja olimmekin melko pian Nijákjågåsjin rannalla. Huiputusreissusta oli jäljellä lyhyt, nyt todella matalassa vedessä kahlaaminen vastarannalla olevaan leiriimme.

Nijákjågås - Sierggabuollda - Gisurisjiehpejågåsj (ke 26.8.2009)

Herätys oli klo 6.00. Petrin jäsenet olivat hieman hellät eilisen uroteon jäljiltä. Roopeen ja Tumeen kohdistunut rasitus oli verrattavissa herrojen käyntiin kadun toisella puolella olevalla R-kioskilla. Nyt oli aika vaihtaa maisemia ja aloittaa paluumatka Ritsemiin, mutta ei kuitenkaan ihan suoraan sinne. Vaihtoehtoina oli kävellä tänne tulomatkallamme osittain taivaltamaamme polkua pitkin Kisurisstuganille tai sitten mennä samaan määränpäähän kiertäen Gisuris -tunturi. Torikokous päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja pääsimme aamutoimien ja aamiaisen jälkeen taipaleelle siinä puoli yhdeksän aikaan.
Ihan episodina alueen hyönteisistä mainitakoon runsaslukuiset pikkuruiset sinivihreät kovakuoriaiset, jotka tunkivat aurinkoisina päivinä itsensä rinkkojen ulkopinnalle sekä telttojen ulko- ja sisäpuolelle. Ei niistä sinänsä mitään harmia ollut, paitsi kiinniotettaessa eivät tahtoneet pysyä hyppysissä ja siksi niiden heivaaminen teltan sisältä apsidiin kävi välillä ihan työstä.

Kiersimme ensin Gisuriksen hännän jatkaen sitten matkaa tunturin etelärinteitä pitkin. Gisuris ei ole kooltaan ihan Akka -massiivin kokoinen, mutta on leveydeltään kuitenkin n. 9 km eli taaperrusta riitti. Aurinko paistoi lämpimästi eli takki pois ja paidanhihat ylös. Kiipesimme aluksi n. 850 m - 900 m korkeuteen, sillä rinne tuntui ensi alkuun aika leppoisalta kävellä.

Ruotsalaiset 1:100 000 kartat ovat hieman "suurpiirteisiä". Niihin ei ole merkitty esim. ollenkaan maastossa olevaa rakkaa, eikä tässä tapauksessa rinteiden poikki kulkevia parinkymmen metrin korkuisia ja kymmeniä metrejä pitkiä moreeniharjuja. Emme viitsineet kulkea tällaista jojo-rataa ja nousimme sen vuoksi suosiolla satakuntametriä ylemmäksi. Maasto oli siellä miellyttävää tunturipaljakkaa. Pysähdyimme lounastauolle erään tunturipuron varteen, johon luonto oli muovannut kauniin pienen kallioputouksen.

Lounaan jälkeen kävelimme parisen kilometriä ja käännyimme sitten pohjoiseen kohti paikkaa, missä Gisurisjiehpejågåsj yhtyy suurempaan Sjpietjavjåhkå -virtaan. Ajattelimme pystyttää leirimme ensi yöksi niihin maisemiin. Jos maasto oli ollut tähän saakka suht' mukavaa taivaltaa, niin nyt siihen tuli muutos. Liikkuminen alkoi muistuttaa ensimmäisen vaelluspäivän ikävää tarpomista Akkan lounasrinteen Rákkasbuolldassa.

Laskeudumimme vajaan kilometrin korkeudesta kohti oletettua n. 740 m korkeudessa olevaa leiripaikkaamme. Katselimme Gisuriksen länsirinteille päin ihmetellen, miksi emme näe jo Gisurisjiehpejågåsj -virtaa, sillä olimme kulkeneet jo hyvä matkaa pohjoiseen. Syy selvisi melko pian. Saavuttuamme Gisurisjiehpejågåsjin "rantaan" näimme sen virtaavan melko vähävetisenä montakymmentämetriä alempana olevassa syvässä rotkossa. Virtojen yhtymäkohdassa telttaileminen ei tullut myöskään kysymykseen, sillä koko suistoalue oli pelkkää kivikkoa ja pusikkoa. Näissä ruotsalaisten tunturikarttojen kanssa pitää olla tarkkana, sillä toisin kuin meidän kotoisissa kartoissa yhden korkeuskäyrän väli on ruotsalaisissa 20 m kun se on 5 m suomalaisissa. Tämä hämäsi minutkin, enkä älynnyt kuinka jyrkät virran rantatöyräät todellisuudessa olivat.
Pidimme lyhyen patukkatauon ja ajattelimme taivaltaa tästä jonnekin Kisuristuganin lähettyville ja etsiä sieltä sopivaa leiripaikkaa. Nostimme rinkat selkään ja kävelimme pari sataa metriä itään Gisurisjiehpejågåsjin suuntaan. Löysimme paikan, missä rinne ei ollut aivan niin sikajyrkkä kuin äsken ja laskeuduimme alas. Täytimme vesipullot ja kipusimme virran toisella puolella olevalle töyräälle. Katsoimme kartasta, että parin kilometrin päässä Gisurisjiehpejågåsjista oli pienehkö Gisuriksen pohjoisten kaksoishuippujen välistä alkunsa saava virta. Sen rannat näyttivän olevan jo täältä katsottuna läpitunkematonta ja ikävän näköistä pajupuskaa. Päätimme yrittää ylitystä tämän nimettömän virran ja Sjpietjavjåhkån yhtymäkohdan tienoilta.

Laskeuduimme pikkuhiljaa välillä aika ikävää pusikkoista ja kivikkoista rinnettä alaspäin. Korkeuseroa ei ollut enempää kuin n. 60 m, mutta se ajoittui kuitenkin aika lyhyelle matkalle. Eilispäivän kipuamiset ja tämän päivän n. 16 km ryynääminen alkoivat tuntua Heikin ja varmasti muidenkin jaloissa sen verran, että saavuttuamme nimettömän virran ja Sjpietjavjåhkån yhtymäkohdalle panimme leirin pystyyn siihen klo 16.15. Paikka osoittautui ihan mukavaksi kanervakangasmaastoksi. Vesi virtasi lähellä, mutta näytti hieman rautapitoiselta. Se oli kuitenkin kirkkaanväristä, ei maistunut miltään, eikä kenenkään vatsa mennyt sekaisin sen juomisesta. Akka -tunturi näkyi koillisessa. Linnutietä oli tästä ensimmäiseen leiripaikkaamme n. 8 - 9 km.
Iltaa kohti pienoinen, päivällä vallinnut tuulenvire tyyntyi ja nyt ryömivät rannan pajupuskissa lymyilleet mäkärät esiin. Niitä ei ollut vielä kuitenkaan ihan haitaksi asti, sillä leirimme sijaitsi hieman kauempana joesta ja puskista.

Tässä vaiheessa alkoi kairassa oleskelumme tuntua jo hieman pakkopullalta, sillä kaikki mikä oli mahdollista nähdä oli nähty. Reissusta ei ollut enää jäljellä muuta kuin taivaltaminen parin kilometrin päässä Sjnjuvtjudisjåhkå -virran yli vievälle sillalle ja sieltä kivistä ja monen kairankävijän koluamaa Padjelantaledeniä pitkin viimeiselle yöpymispaikalle ennen Änonjalmea ja Akkajauren ylitystä Ritsemiin.
Jotkut miettivät jo mahdollisuutta taivaltaa huomenna niin pitkälle Akka -tupien läheisyyteen, että ehtisimme kävellä sieltä perjantaina M/S Storelulen Änonjalmesta klo 8.55 lähtöön klo 14.40 lähdön sijaan. Loppuilta sujui hieman pakonomaisesti "puhdetöiden" parissa, kuten auringolaskun värjäämän taivaan, lähellä olevan putouksen jne. kuvaamisella, juttujen kerronnalla jne.

Leiri - Akkastugan - Änonjalme - Ritsem - Stora Sjöfallet (to 27.8.2009)

Heräsimme klo 7.00. Taivaalla oli hieman utupilveä, mutta muuten säässä ei ollut valittamista. Se ei pätenyt telttapaikkamme ympäristön todellisiin valtiaisiin eli mäkäriin, jotka olivat nyt kokoontuneet satojen prikaatien voimalla valmiina iskemään hampaansa ihoomme veriateria mielessään. Ehkä tästä syystä hoidimme normaaleista perinteistämme poiketen aamutoimet ripeästi ja leiri olikin purettu ennätysajassa.
Lähtö tapahtui tasan klo 8.55. Taivalsimme suhteellisen mukavassa maastossa vähän yli 2 km matkan ja saavuimme Sjnjuvtjudisjåhkån etelärantoja seuraavalle polulle, joka kulki koivikkoisen harjun päällä. Aurinko paistoi ja oli lämmintä ja tyyntä. Tällainen kelihän oli mäkärille taivas ja kyllä niitä riittikin. Pysähtyessämme juomataoulle oli pakko panna päähän "mäkärämyssy", jonka verkon toivoimme suojaavan pahimmilta hyökkäyksiltä. Kun jatkoimme matkaa, tarrautuivat mäkärät rinkkojemme ulkopinnoille vapaamatkustajiksi.

Olimme pitäneet yllä yli 5 km:n keskituntinopeutta ja tulimme Sjnjuvtjudisjåhkån ylittävälle sillalle ennätysajassa. Pysähdyimme ensin virran rantaan juomatauolle, mutta siirryimme pian sillalle, sillä se oli ainoa paikka, missä tuulenvire piti mäkärälaumat poissa. Otimme vielä muutaman kuvan maisemista jatkaen sitten matkaa Akkastugarnan tupia kohti.
Änonjalmeen johtava Padjelantadelen -polku oli kulunut vuosien saatossa tuhansien vaeltajien toimesta kiviseksi ja juuriseksi, suoraan sanoen todella ikäväksi kulkea. Kovassa vauhdissa sai olla koko ajan tarkkana, ettei potkaise kengänkärkiä kivenmurikoihin. Eero katseli aika ajoin kelloaan ja gps:n näyttämää jäljellä olevaa matkaa Änonjalmeen päätyen johtopäätöksen, että tällä vauhdilla Retkiremmi ehtisi M/S Storelulen päivän viimeiseen klo 14.40 lähtöön.
Eräällä tauolla Roope otti tämän, jo muidenkin mielissään hautoman asian esiin. Jo tulomatkalla olimme todenneet polun varrella olevan maaston ryteikköiseksi ja pusikkoiseksi. Telttapaikat olivat kortilla ja juokseva vesi piti hakea ties mistä. Matkassa oli kuitenkin yksi mutta. Meillä oli majoitusvaraus Stora Sjöfalletissa perjantain ja lauantain väliseksi yöksi ja nyt oli vasta torstai. Mikäli onnistuisimme vaihtamaan majoituksen aikaisemmaksi, niin ajaisimme Ritsemistä Stora Sjöfalletiin. Mikäli ei, niin sitten oli jäätävä yöksi jonnekin tänne tai Ritsemin kolhoosiin. Kolhoosi houkutteli eniten, sillä telttamajoitus mäkäräpusikoissa ei kiinnostanut sattuneesta syystä ketäään.
Olimme onneksi tulleet jo niin lähelle gsm-verkon tukiasemia, että kenttävoimakkuutta riitti yhteydenottoon Storra Sjöfalletiin. Tume hoiti asian ja päivä saatiin vaihdetuksi. Tämän jälkeen painettiin kaasu pohjaan ja heitettiin ylivaihde silmään. Lounasta ei kerettäisi tehdä nyt maastossa ja se päätettiin hoitaa Änonjalmessa. Heikki oli tätä ennen hieman kritisoinut välillä ehkä turhankin kovaa vauhtiamme, mutta nyt hänkin yhtyi päätökseen. Mäkärät olivat vieneet näin voiton etelän miehistä ja "pakomatkamme" aikataulu takaisin sivistyksen pariin sai myös häneltä vahvistuksen.

Saavuimme Änonjalmeen, mutta ajanpuutteen vuoksi lounas jäi tekemättä. Tuumattiin, että jottei nälkä pääsisi yllättämään, syötäisiin majapaikassamme Stora Sjöfalletissa sitä, mitä rinkoista löytyy, jottei tarvitsisi hirveästi kärvistellä nälässä ennen reissunpäätösillallista paikallisessa ravintolassa.
M/S Storelule lipui laituriin ja me siiryimme muiden mukana aluksen matkustajatiloihin. Puksuttelimme tulomatkaamme verrattuna tyystin toisenlaisessa säässä. Aurinko paistoi ja Akkajauren aallot olivat matalia. Akka -tunturikin näkyi nyt, toisin kuin tulomatkallamme, kaikkine huippuineen komeana sinitaivasta vasten. Aluksesta katsoen tunturin toisella puolella olleeseen leiripaikkaamme ei näyttänyt olevan kovinkaan pitkä matka, mutta tiesimme sen olevan täyttä harhaa.

Saavuimme Ritsemiin aikataulun mukaan. Sitten ei muuta kun miehet ja rensselit autoihin ja nokat Stora Sjöfalletin suuntaan. Saavuttuamme perille haimme avaimet majapaikkaamme, joka osoittautui aika mukavaksi 3 h + tupakeittiö rivitaloksi. Varasimme itsellemme myös alueella olevan saunan. Se vapautuisi kuitenkin vasta jonkin ajan kuluttua. Halusimme päästä mahdollisimman pian eroon likaisista ja hikisistä vaatteistamme ja kävimme siksi peseytymässä kämppämme suihkussa ennen saunaan menoa. Tätä ennen otimme tietenkin kauhean karjaisun saattelemana asiaan kuuluneet reissunpäätösoluet.

Saunan jälkeen menimme ravintolaan illalliselle. Kysyimme tarjoilijalta, mihin aikaan aamiainen tarjoiltaisiin. Hän kertoi, että normaalisti se tarjoiltaisiin klo 9.00, mutta paikalla yöpyneen ruotsalaisen, pääasiassa naisista koostuneen seminaariseureen vuoksi se tarjoiltasiin jo klo 7.00, mikä sopi meille. Seurue istui ravintolan keskivaiheilla olevan takan vieressä ja ravintolan kokki kävi sytyttämässä sen porukan siemaillessa samanaikaisesti aika tiheään tahtiin Ruotsin Lapin taikajuomia, mikä nostattikin tunnelmaa. Meillä oli huomenna edessä pitkä ajomatka ja siksi aikainen herätys. Lompsimmekin heti illallisen jälkeen kämpille nukkumaan.

Stora Sjöfallet - Vantaa (pe 28.8.2009)

Heräsimme hyvissä ajoin, jotta ehtisimme aamiaiselle heti klo 7.00:ksi. Marssimme Laponia -ravintolan ovelle hyvissä ajoin ja kolkuttelimme sitä tasan seitsemältä. Kukaan ei tullut availemaan ovia. Eero kierteli taloa ja näki naispuolisen henkilön puuhavan jotain keittiön ovella. Eero kolkutteli ikkunaa ja nainen näytti, että hän tulee avaamaan oven.
Aamiainen oli monipuolinen ja ravitseva. Eilisillan seminaariseuruetta ei näkynyt aamiaisella. Taisi olla heidän Lapin taikajuomissaan liikaa uniyrttejä. Aamiaisen maksussa sattui aika mielenkiintoinen tapahtuma. Heikki antoi kassalle oikean määrän Ruotsin kruunuja, mutta kasöörksä sanoikin, että ei kelpaa! Heikki yritti nimittäin maksaa vaimonsa sukulaisvainaalta tämän eri Ruotsin matkoilta tähteeksi jääneillä kruunuilla, joiden "parasta ennen"-päiväys olimennyt umpeen. Heikki kysyi tarjoilijalta, että kelpaavatko nämä "jätekruunut" sitten enää missään. Hän sanoi, että mikä tahansa pankki kyllä vaihtaa ne joko uusiin kruunuihin tai euroihin.
Kiitimme ja kumarsimme tarjoilijalle ja läksimme astelemaan autoillemme. Meillä oli vielä edessämme reissun viimeinen rypistys, puuduttavan pitkä n. 1200 km:n ajomatka kotiin. Se tehtiin lähes putkena, lukuunottamatta lyhyitä ruoka- ja vessataukoja sekä Heikin Haaparannassa suorittamaa "jämäkruunut euroksi" -rahanvaihtoa. Perillä oltiin lopulta siinä puolen yön kieppeillä.
Mäkärien kiusasta vielä loppukaneettina sen verran, että pahimmat puremajäljet olivat Eerolla. Suojaverkosta huolimatta niitä oli yli 60. Mäkärät olivat todennäköisesti jääneet ihon ja suojaverkon väliin siinä vaiheessa, kun hän veti suojaverkkolippiksen päähänsä. Allergisesta nuhastaan johtuen Eero syö antihistamiineja, joten ainoa haitta paukamista oli niiden lievä kutiaminen. Heikillä oli myös melkoisesti puremia, mutta koska hänellä ei ole tarvetta antihistamiineihin aiheuttivat puremat hänelle väsymystä ja vatsan sekoamista. Muut, nuoremmat remmiläiset selvisivät mäkäristä lähes vaurioitta. Johtuikohan se nuoren veren sakeudesta vai mistä?
Vantaalla 21.11.2009
Teksti: Eero Happonen ja Seppo Nevalainen
Kuvat: Robert Örthén, Eero Happonen, Petri Happonen, Seppo Nevalainen, Heikki Happonen ja Thomas Sundman

• Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!
• Siirry kuvagalleriaan katselemaan vaelluksen kuvat yksitellen tai diashowna!

Reissukartta on lisätty Eeron toimesta 16.1.2018.