Pältsan, Barras sekä kolmen valtakunnan raja 2008 - vaellus kolmessa valtakunnassa

Pältsan (Peltsa), Barras (Paras) sekä kolmen valtakunnan raja olivat Retkiremmin vuoden 2008 vaelluksen kohteina. Vaellus oli erittäin onnistunut ja tarjosi lukuisia kokemuksia kolmen valtakunnan lapista. Alta voit lukea vaelluskertomuksen sekä katsella kuvia. Tervetuloa vaellukselle!

                                   Pältsan siintää ilta-auringossa maagisena vaelluskohteena.

Vaellus päiväkohtaisesti

• Lähtö Helsingistä (pe 22.8.2008)
• Kolari - Kilpisjärvi -Baikkasvárri (la 23.8.2008)
• Baikkasvárri - Pältsastugan - Pältsajoki (su 24.8.2008)
• Pältsajoki - Pältsan l. Peltsa (ma 25.8.2008)
• Pältsajoki - Pältsastugan - Gappohytta (ti 26.8.2008)
• Gappohytta - Barras l. Paras (ke 27.8.2008)
• Gappohytta - Goldahytta - Kolmen valtakunnan raja - Koltaluokta - Kilpisjärvi (to 28.8.2008)
• Kilpisjärvi - Kolari - Helsinki (la 29.8.2008)

Reissu alkaa - lähtö Helsingistä (pe 22.8.2008)

Kokoonnuimme perjantai-iltapäivänä VR:n autojunien kuormauspaikalle Helsingin Töölöön. Ajoimme autot vaunuihin, jonka jälkeen menimme perinteiselle lähtökebabille Asematunnelissa olevaan pystybaariin. Ilma oli lämmin ja aurinko paistoi. Aseman ympäristössä olevat terassit olivat täynnä väkeä Taiteiden yö-tapahtuman vuoksi.

Tume oli töissä, eikä ehtisi mukaan herkulliselle mätölle. Me muut haarukoimme sen sijaan lihat ja ranskalaiset sekä muut lisukkeet parempiin suihin. Sitten olikin aika siirtyä kohti lähtölaituria.

Taiteiden yö-tapahtuma oli tuonut laiturille orkesterin, jonka soittaman jazzin tahdissa talsimme vaunuun. Katselimme hieman huolestuneina kelloa ja matkustajista tyhjenevää laituria. Junan lähtöön ei olisi enää paljon aikaa, eikä vaiteliasta neljättä miestämme näkynyt. Tume ilmestyi asemalaiturille pari minuuttia ennen junan lähtöä ja nousi rauhallisen oloisena vaunuun.

 

Sähköveturi lähti kiskomaan vaunuja kohti Kolaria ja osastossamme kuuluivat reissumme alkamisen kunniaksi tuttuakin tutummat oluttölkkien aukaisusta johtuvat pst-äänet. Juttelimme siellä vielä hetken ja suunnistimme sitten ravintolavaunua kohti. Minä jäin vielä hetkeksi jutustelemaan käytävälle parin vaeltajadaamin kanssa. Heidän reissunsa suuntautui Haltille Kalottireittiä pitkin. Yöt he viettäisivät autiotuvissa, sillä telttoja oli kannettu monen vuoden reissuilla jo ihan tarpeeksi.

Toivottelin daameille hauskaa iltaa ja liityin muiden seuraan. Juttelimme tulevista huiputuksista ym. asiaan liittyvistä aiheista parin oluen ja viinilasillisen kera.

Aamulla oli kuitenkin edessä aikainen herätys ja n. 270 km ajomatka Kilpisjärvelle, joten Heikki, Petri ja minä painuimme pehkuihin ihmisten aikoihin.

Kolari - Kilpisjärvi -Baikkasvárri (la 23.8.2008)

Juna saapui aamulla Kolariin. Olin nukkunut yön harvinaisen hyvin, mutta Heikki kertoi olleensa "mukana lähes joka vaihdossa". Sää oli viilennyt lähes kymmenen astetta eiliseen Helsingin lämpötilaan verrattuna. Haimme menopelit autovaunuista, jonka jälkeen Heikki, minä ja koko köörin rinkat lastattiin Seatiin ja muut ahtautuivat Sepon Kaarinaan.

 

Ostimme Kolarin Alkosta skumppapullon tästä päivästä n. viikon kuluttua tapahtuvan paluumme juhlistamiseksi. Kysyimme myyjältä, olisiko tässä kylässä hyvää ja edullista aamiaispaikkaa. Hän kehotti meitä menemään hotelli Kolariin. Maksoimme ostokset ja kurvasimme pian aamiaispaikalle. Ravintolasalin kyltti kertoi, että aamiaisaika oli jo ohi ja lounasta tarjoiltaisiin vasta tunnin päästä.

Roope kävi kysymässä tarjoilijalta, löytyisikö aamiaista nälkäisille etelän miehille. Tämä oli kerännyt kärryille jo aika paljon aamiaisruokia, mutta sanoi, että jos siellä sekä pöydällä vielä korjaamatta olevat ruoat kelpaisivat, niin siitä vaan.

Tarjolla oli monenlaisia leikkelettä, vihanneksia, juustoja, salaatteja leipiä yms. eli kyllä se meille kelpasi. Kahviakin oli riittävästi, ja kun tarjoilija vielä lupasi keittää puuroa halukkaille, ryhdyimme keräilemään apetta lautasille. Parasta kaikessa oli aamiaisen hinta vain 5 €/ukko.

Kolari-Kilpisjärvi matkan välillä oli yllättävän paljon poroja vasoineen, joiden poukkoilemista tielle sai tosissaan varoa. Saavuimme Kilpisjärven Lomakeskukseen n. klo 15.00. Saimme luvan vaihtaa vaellusvaatteet päällemme paikan talousrakennuksessa. Sitä ennen söimme kuitenkin tuhdin hampurilaislounaan viereisessä Tuulan kahvilassa.

 

Käväisin autolla tarkistamassa M/S Mallan lähtölaiturin paikan. Sain Retkeilykeskuksesta luvan jättää automme heidän ns. pitkäaikaiseen pysäköintipaikkaansa. Kurvasin tämän jälkeen takaisin Lomakeskuksen pihaan, jossa lastasimme matkamiehet sekä rensselit autoihin ja ajoimme ne Retkeilykeskuksen parkkiin. Sitten nostimme rinkat selkiimme ja kävelimme alas laiturille odottamaan laivan lähtöä. Itse kävin vielä pikaisesti täyttämässä vesipulloni Retkeilykeskuksessa.

Sää oli Kilpisjärvellä aurinkoinen, mutta Barraksen ja Moskkugáisin yllä oli tummia pilviä. M/S Malla odotteli laiturissa kuljetettaviaan ja kippariaan. Tämä, eli Kalle, saapuikin kohta paikalle. Minut nähtyään hän kysyi, olinko se minä, jonka hän näki täyttävän vesipulloa Retkeilykeskuksessa. Myönsin tämän. Kalle "valisti", että jos tältä aleeelta jotain puuttuu, niin ei ainakaan puhdasta vettä. Sitä ei kannata kantaa kairaan Retkeilykeskuksesta saakka.

 

Kallen kipparoima vene puksutteli vastarannalle n. puolessa tunnissa. Lähdimme talsimaan sieltä mönkijäuraa myöten kohti Pältsania. Ihmettelin, kun reitti vaan jatkui itsepintaisesti länsiluoteiseen, vaikka kartan ja GPS:n mukaan sen olisi pitänyt jo kääntyä lounaaseen ja alkaa nousemaan Baikkasvárrin ja Dantán välisen satulan välistä Duoibalin tunturiylängölle ja yhtyä siellä Kalottireittiin.

 

Totesin pojille, että tämä polku vie muuten Gappohyttanille Barraksen kupeeseen eikä Pältsastuganille. Jos maisema/maasto ei täsmää kartan kanssa, niin "et ole enää kartalla". Silloin on palattava takaisin paikkaan, missä nämä asiat viimeksi täsmäsivät.

 

Roopen rikkinäinen vaellussauva

Olimmehan me menossa Barrakselle, mutta vasta reissun loppupuolella. Teimme täyskäännöksen ja palasimme venelaiturille, josta suuntasimme oikealle polulle. Nousua Koltaluoktasta oli parin kilometrin matkalla on. 160 -170 m ja jyrkin osuus oli tietenkin siellä loppupuolella. Taivalsimme nousun jälkeen vielä pari kilometriä, jonka jälkeen ryhdyimme katselemaan leiripaikkoja, sillä emme halunneet pystyttää telttoja hämärässä ja syödä päivällistä pimeässä.

Löysimmekin hyvät paikat Balkkasvárrin ja Dantán satulan alapuolella kohdasta, missä silta ylittää puron. Paikka oli kuiva ja vieressä solisi puhdas juokseva vesi.
Roope yllätti koko porukan kaivamalla rinkkansa kätköistä kaksi 1/2 l tölkkiä Sandels-olutta. Olimme joskus jutelleet tästä oluen kantamisesta kairaan ihan kokkapuheina, mutta emme ihan tosissamme. No kyllähän Olvin ohrapirtelö maistui, vaikka sitä riittikin vain noin kuksalliseen per ukko. Pienenä takaiskuna muuten loistavalle päivälle oli Roopen toisen, ihka uuden vaellussauvan rikkoontuminen. Siinä täytyi olla tekovika, sillä sauva hajosi kesken normaalin kävelyn.

Baikkasvárri - Pältsastugan - Pältsajoki (su 24.8.2008)

Heräsimme hyvin nukutun yö jälkeen siinä klo 8 tienoilla. Säässä oli tapahtunut eiliseeen nähden täyskäännös. Pältsanin ja Barraksen suunnalla oli suhteellisen kirkasta, mutta Suomen puolella oli sateisen harmaata. Keittiöosasto ryhtyi valmistamaan meille perinteistä, ensimmäisen päivän aamiaista eli munia ja pekonia.

 

Valitettavasti harmillinen munien rikkomisperinteemme jatkui. Kahdestatoista munasta kaksi oli särkynyt. Söimme murkinat hyvällä ruokahalulla, jonka jälkeen tiskasimme ja purimme leirin. Pääsimme lähtemään Pältsastugania kohti siinä puoli 11 kieppeillä. Seppo ja Roope keräilivät matkan varrella maasta poronsarvia, jotka vietiin matkamuistoiksi Sepon lapsille.

Eräs näiden reissujen hienoimpia asioita on, että sitä tapaa sellaisia ihmisiä, joihin normaalissa ns. siviilielämässämme ei ole mahdollisuutta tutustua. Hyvänä esimerkkinä olkoon Haltin huipulla v. 2005 tapaamaamme "kevytretkeilijä" Vladislav Paasonen.

 

Tällä kertaa kohtasimme tyylikkään, klassisiin vaellusvaatteisiin pukeutuneeseen harmaatukkaiseen 71-vuotiaan ruotsalaiseen vaeltajan. Hän oli lähtenyt 3 viikkoa sitten Nikkaluoktasta päämääränään Kilpisjärvi. Kaverilla oli ollut polven kanssa ongelmia ja siksi hän oli viettänyt pari yötä Pältstuganilla.

 

Kuulimme myöhemmin Pältsastuganin tupaisännältä, että herrasmies oli aloittanut taipaleensa vuosia sitten Skånesta ja vaellellut joka kesä niin pitkälle kuin pääsi. Sitten hän oli palannut kotiinsa ja jatkanut seuraavana kesänä matkaansa siitä, mihin oli edellisenä kerralla jäänyt.

  

Loppumatkamme oli eräänlaista jojo-menoa jatkuvine pienine nousuineen ja laskuineen. Yhtenäinen n. 3 km pitkä ja n. 240 metrinen lasku alas Pältsastuganille alkoi melko pian Ruovddášvággejavren jälkeen.

Saavuimme Pältsastuganille n. klo 17.00. Aurinko oli paistanut täydeltä terältä lähes koko matkan. Pältsan sekä Juoksavátnjunni kohosivat massiivisena edessämme muutamien kilometrien päässä. Pältsastuganin tupaisäntä toivotti meidät tervetulleeksi paikkaan tietenkin ruotsiksi, mihin vastasimme på svenska.

Kyselin häneltä ilmoista yms. ruotsiksi, mutta kaveri vaihtoikin puheen saman tien selväksi suomeksi kuultuaan muiden remmiläisten suomenkieliset keskustelut. Isäntä kertoi olevansa suomalainen ja kotoisin Vaasasta. Hänen kotikielensä oli ruotsi ja siksi hän puhui suomea veikeällä pohjanmaalla puhutun ruotsin nuotilla.

Kyselimme tuvan ja telttapaikkojen yöpymishintoja. Telttapaikka oli maksuton, mutta petipaikan hinta tuvassa oli muistaakseni jossain 30 € paremmalla puolella per yö per ukko, mutta Suomen Ladun jäsenenä olisin saanut sen 26 €:oon. Heikki ja Tume piipahtivat tuvassa ja katselivat paikkoja. Huoneissa oli petipaikat neljälle patjoineen kaikkineen. Muutenkin paikan olemus oli ihan erilainen, kuin Suomen autiotuvissa. "Kesämökkimäinen" voisi olla oikea sana. Netissähän keskustellaan paljon siitä, onko meikäläisten karu autio/varaustupa se ainoa oikea vai sitten ruotsalainen/norjalainen juttu. Meidän mielestä Suomen juttu on kuitenkin enemmän meidän juttume. Omatoimisuus ja tietty karuus kuuluu asiaan, mutta tämä on henkilökohtainen asia ja jokainen tulkoon autuaaksi omalla uskollaan.

 

Jatkoimme matkaa eteenpäin ja löysimme lyhyen etsiskelyn jälkeen hyvän leiripaikan Bealčánjohkan ylittävän sillan läheisyydessä. Lähdin tutkiskelemaan lähimaastoa ja huomasin sillan toisella puolella kukkulan kupeessa olevan teltan, jossa oli hiljaisen puoleista. Illalla kulki leirimme ohi mies ja nainen, jotka puhuivat leveää savon murretta. Pariskunta asui tässä hiljan näkemässäni teltassa ja he olivat menossa Pältsastuganille saunaan. He eivät olleet kuitenkaan huiputtaneet tunturia, vaan olivat viettäneet päivän sen lähiympäristössä. Huomenna heidän matkansa jatkuisi Rostahyttanille.

Olimme vielä valveilla heidän palatessaan saunasta. Kysyimme oliko heillä tietoa säästä. Ennusteen mukaan huomenna pukkaisi päälle sadetta. No se olisi huomisen murhe, emmekä miettineet sitä sen enempää kömpiessämme teltan lämpöön unten maille.

Pältsajoki - Pältsan l. Peltsa (ma 25.8.2008)

Heräsimme n. klo 7.00. Koko seutu oli tuulen mukana vaeltavien pilvien peitossa, mutta niiden välissä näkyi aukkoja, joista aurinko pilkisteli. Arvelimme pilvien haihtuvan, kunhan päivä ehtii pitemmälle.

 

Huomasin harmikseni, että uusi muhkea tyynyni oli lähes tyhjä siinä olevan valmistusvirheen vuoksi. Reunassa oleva prässätty sauma oli auennut muutaman sentin matkalla. Murrr! Onneksi tyynyssä oli jonkinlainen vaahtomuovitäyte, joka esti sitä menemästä kokonaan lyttyyn. Seuraavaksi yöksi laitoin tyynyn alle pehmusteeksi alusvaatteita.

Heikki ehdotti "rahamiehenä", että marssisimme Pältsastuganille aamiaisen laittoon ja astioiden tiskakaamiseen hintaan 5 € per äijä. Se ei saanut kannatusta, koska meillä oli riittävästi kaasua ja jotenkin tuo hinta ei oikein vastannut sijoitusta. Rankkasateen sattuessa itarat retkiremmiläiset olisivat varmaan suostuneet miellään ehdotukseen, mutta kun tuulet nyt puhaltelivat pilvilautat hajalle, niin päätös jäädä leiriin osoittautui tällä kertaa oikeaksi.

Lähdimme taivaltamaan Pältsania kohti n. klo 10.33 seuraillen Bealčánvágginin virtaa. Tunturin huiput olivat pilvessä, mutta uskoimme/toivoimme, että ne haihtuisivat ennen kuin pääsisimme perille. Maasto ei ollut ollenkaan niin tasaista kuin "puusta katsoen" näytti. Oikeasti se oli kuoppaista sammaleiden peittämää kivikkoa ja pusikkoa.

Laskeuduimme alemmaksi Bealčánvággi-virran rantamille tarkoituksenamme löytää ylityspaikka, joka osoittautui kuviteltua vaikeammaksi. Kaikilla meillä oli virtojen ylityksiin sopivat kengät (kroksit tms.), mutta Pältsanin tupaisännän kertoman mukaan vesi oli senverran alhaalla, että virran yli piti päästä kahlaamalla, joten ne "ylityskengät" jätettiin leiriin. No kahlaus ja kahlaus, sehän voi tarkoittaa ylitystä veden korkeuden ollessa joko nivusissa tai sitten nilkoissa.

Virta oli vuolas ja vesi korkealla. Ylitykseen sopivia, virrasta pilkistäviä kiviäkin oli liian vähän, jotta vaelluskengillä loikkiminen onnistuisi plutaamatta. No löytyihän se paikka lopulta ja lähdimme nousemaan pontevasti Pälsanin eteläisen ja pohjoisen huipun välissä olevaa kuivaa, liuskekivistä muodostunutta joenuomaa kohti huippujen välistä satulaa.

  

 

Nousuränni oli nyt rutikuiva, mutta voin vain kuvitella, millainen vesimäärä syöksyy lumen sulamisaikoihin ryskyen sitä pitkin alas. Alkuperäinen suunnitelmamme oli jatkaa nousua tämän rännin jälkeen huippujen väliseen satulaan ja nousta sieltä ylös kohti pohjoista huippua.

Liuskekivet loppuivat mutta etujoukko, eli Roope ja Tume lähtivätkin nousemaan pohjoisen huipun läntistä, todella jyrkkää rinnettä ylös muiden seuratessa heitä. Jossain vaiheessa Petri huuteli meille, että etujoukko käski meidän kääntyä pohjoiseen, koska nousu huipulle oli tätä reittiä pitkin mahdotonta.

Viestiketjussamme oli aukkoja, jotka selvisivät kaikille vasta jälkeenpäin. Roope ja Tume olivat tarkoittaneet, että meidän piti laskeutua takaisin alas ja nousta sieltä sitten loivempaa reittiä ylös satulaan. Me ymmärsimme asian, että meidän pitää siirtyä samalla "korkeuskäyrällä" vain eteenpäin kohti satulaa.

Tume todella jyrkässä rinteessä. Muut näkyvät alempana pieninä pisteinä.

Olin nyt kuitenkin Petrin kanssa jo lähes samassa korkeudessa, mistä Roope ja Tume olivat jatkaneet kulkuaan. Rinne oli muodostunut pienistä, herkästi vierivistä kivistä ja vaara saada toisen potkaisema kivi päähän oli täyttä totta. Oli pakko lähteä laskeutumaan alas rinteen suuntaisesti, mikä osoittautui nousua raskaammaksi ja hankalammaksi.

Kivet vierivät jalkojeni alta ja tasapainon ylläpitäminen oli vaikeaa. Vaara kompastua ja lähteä kierimään holtittomasti kivikasan mukana alaspäin ei ollut ollenkaan houkuttelava vaihtoehto. Yritin ratkaista asian astumalla leveille liuskekiville ja "surfata" niiden avulla rinnettä alas.

                                          Pältsanin satulasta on komeat näköalat pohjoiseen.

Onnistuihan se loppujen lopuksi, mutta tämä lähes parin sadan metrin korkeuseron kuulalaakerikivillä vuorattu alastuloreitti veti polveni totaalisesti "setsuurille". Seppo ja Petri odottelivat jo minua ja Heikkiä alhalla rinteessä. Huilasimme hetken ja lähdimme sitten taivaltamaan kohti satulaa.

                                         Tarvittaisiinko tässä jo vuorikiipeilijän varusteita?

Seurasimme sieltä Roopen ja Tumen etenemistä. Satulaan päästyään he viittoilivat meille. Seppo lähti ottamaan selvää, mistä oli kysymys. Pojat olivat pyytäneet liittymään huiputusseuraan, mutta raju laskeutuminen oli vienyt meiltä muilta paukut. Juniorit pitivät nyt yllä Retkiremmin mainetta lähtiessään huiputtamaan Pältsania.

Todettakoon kuitenkin, että emme me muutkaan olleet oltu suinkaan lepäilylinjalla. Nousua tunturin juurelta siihen kohtaan, josta lähdimme laskeutumaan alas oli lähes puoli kilometriä. Sieltä laskeduimme alas n. pari sataa metriä ja nousimme taas ylös satulaan. Kaikki tämä tehtiin vajaan kahden kilometrin matkalla.

 

                                                     Tässä on Pältsanin korkein huippu.

Roope ja Tume jatkoivat nousuaan ja me muut katselimme satulassa maisemia, jonka jälkeen aloitimme paluumatkan leiriin. Saavuimme pian virralle, mutta emme muistaneet enää tarkalleen paikkaa, josta ylitimme sen aamulla ja haimme siksi uutta sellaista. Hetken etsimisen jälkeen kuitenkin ylityspaikan.

    

                                             Tume tiirailee maisemia mukavassa maastossa.

                                   Eero, Heikki, Petri ja Seppo monta sataa metriä alempana.

                              Seuraava haasteemme, pyramidimainen Barras näkyi hyvin Pältsanin huipulta.

Kaikki muut, paitsi minä loikkivat enemmän tai vähemmän tyylikkäästi, mutta pääasiassa jälkimmäisellä tavalla kiveltä kivelle yli kuohuvan virran. Itse kävelin virtaa ylöspäin etsien jo hieman epätoivoisesti ylityspaikkaa. Lopulta tulin jo lähes järvelle, josta Bealčánvággi saa alkunsa. Siltä ei ollut mitään mahdollisuutta ylittää virtaa, sillä vaikka kuohut vaimenivat niin joki leveni, eikä minulla ollut haluja uida sen yli.
Kävelinkin nöyränä takaisin muiden käyttämään virranylityspaikkaan ja loikin yllättävän ketterästi sen ylitse. Näimme vajaan puolen kilometrin päässä parin kaverin kävelevän Pältsastuganin suuntaan. He näyttivät ihan Roopelta ja Tumelta. Jatkoimme taivallusta kiihtyvällä vauhdilla ja huitelimme sekä huutelimme miehille. Nehän ne olivat, Retkiremmin teräsmiehet Roope ja Tume. Kovakuntoisina kavereina he olivat tulleet alas aika haipakkaa ja ylittäneet virran alempaa kuin me ollen siksi edellämme.

Reissu oli kestänyt odotettua pitempään ja nälkä kurni. Olimme kulkeneet koko päivän aamiaisen ja parin suklaapatukan voimalla ja nyt alkoi polttoaine olla vähissä. Petri ehdotti, että Roope ja Tume menisivät kovakuntoisimpana edellämme ja laittaisivat lihat turpoamaan, jotta voisimme leiriin päästyämme ryhtyä heti sapuskan tekoon. Näin tehtiinkin. Sepolla tuntui olevan koneessaan vielä sen verran papuja jäljellä, että hän liittyi tähän etujoukkoon.

Pältsajoki - Pältsastugan - Gappohytta (ti 26.8.2008)

Heikki meditoi.

 

Heräilimme hieman seitsemän jälkeen. Tänään jättäsisimme Pältsanin ja patikoisimme Norjan puolella olevalle Barrakselle. Aamuyöllä oli satanut, mutta päivä oli kirkastumassa. Söimme aamiaisen, kuivasimme teltat ja purimme tiskin jälkeen leirin. Sään kirkastuminen tyssääntyi etelästä tulleisiin sadekuuroihin, joiden saattelemana talsimme Pältsastuganille, jonka viereisessä vajassa ulvoi kahden norjalaisen metsästäjän koirat. Ajovietti tuntui vallanneen ne.

Tuvan seinällä olevissa pusseissa roikkui useita riekkoja. Roope ja Tume kysyivät metsästäjiltä milloin ne linnut oikein suolistetaan. Meillä oli sellainen luulo, että sisälmykset pitäisi poistaa melko pian sen jälkeen kun linnuista tulee vainajia. Metsämiehet valistivat meitä, että tiput roikkuvat ulkona pusseissa useita vuorokausia ennenkuin ne suolistetaan, höyhennetään ja pakastetaan...hm, onko se nyt noin. No suomalaiset metsästyksen asiantuntijat valistakoot meitä maallikkoja.

Tupaisäntä kertoi sään huononevan. Alueelle oli luvattu sadekuuroja. Heitimme metsästäjille ja tupaisännälle hyvästit ja suuntasimme kulkumme kohti Barrasta, minne johtava polku kulki paljolti hiekka- ja moreeniharjun päällä.

 

Polku nousi ja laski. Välillä oltiin laakson pohjalla ja sitten taas noustiin ylemmäksi. Vettä satoi aika ajoin ja tuuli oli kohtalaisen kova, mutta onneksi meille myötäinen, eikä sade kastellut lainkaan kasvojamme. Isot rinkat sadesuojineen suojasivat vielä selän ja toimivat purjeen tavoin vauhdittaen matkantekoamme samalla tavalla kuin Haltin reissullamme v. 2005.

Vastaamme tulleiden vaeltajien kasvot olivat sen sijaan sateesta likomärät ja ilme hapan. Vastainen tuuli ei helpottanut lainkaan heidän etenemistään. Pältsan tuntui tutkailevan etenemistämme Lássávárrin takaa. Sadepilvet verhosivat sen molemmat huiput. Nyt huomasi selvästi, miten maasto vaikuttaa etenemisvauhtiin, joka oli nyt suorastaan hurja verrattuna eiliseen, tunturin toisella puolella könyämiseemme, vaikka meillä oli kuitenkin nyt rinkat selässämme. Pysähdyimme lounaalle Gappojärven eteläiselle rannalle, josta osittain pilvien peittämä Barras näkyi edessämme muhkean massiivisena.

Retkiremmi siirtymässä kuningaskunnasta toiseen. Matka jatkui Norjan puolella olevalle Gappohyttanille, jossa oli joitain yöpyjiä. Meillä ei ollut kuitenkaan voimassa olevaa varausta mökkeihin ja siksi ryhdyimme etsimään lähiympäristöstä telttapaikkoja. Ne olivat aika kivisiä ja lähdin Petrin kanssa katselemaan, josko tupien itäpuolella olevan Gáhppojohkan rannoilla maasto olisi parempaa.

Rannat olivat kuitenkin mahdottomia yöpymiseen virran ryöpytessä putouksena muutamaa metriä alempana olevaan hienoon kanjoniin. Kiipesin toista polkua kohti tupia ja huomasin erinomaisen leiripaikan, jonne pystytimme teltat. Maisemat olivat komeat. Barras näkyi mahtavana luoteessa ja Márkos-Malla pohjoisessa.

                   Heikki ja Seppo eivät pääse yhteisymmärrykseen teltan pystytyksessä ;)

 

Leirimme sijaitsi aivan tuvalle menevän polun vieressä ja illan mittaan sinne lappasi sakkia Kilpisjärven suunnasta. Katselin parin naisihmisen menevän läheisyydessä olevan Gáhppojohkan laguunin reunalle. Ajattelin, että he ihailevat vain maisemia, mutta hämmästyksekseni he menivätkin uimaan. Vesi ei ollut takuulla lämmintä, eikä ilma mikään kesäisen leppeä ja uiminen jäi siksi lähinnä pulahdukseksi, mutta siitä huolimatta hatun nosto heille.

                                              Barras on kuin rikkipilviä hönkivä tulivuori.

Sää parani sitä mukaa kun tuulet puhaltelivat pilvilauttoja hajalle. Menimme nukkumaan siitä huolimatta melko aikaisin syystä, että näillä puuttomilla alueilla ei ole mahdollisuutta leiritulien tekoon, joka antaisi illan istumiseen aivan toisenlaiset puitteet.

Yöuniamme häiritsi puolen yön kieppeillä joku ruotsalainen vaeltaja, joka tuntui karjuvan ihan telttamme vieressä kauempana olevalle kaverille, että tule tänne päin, niin mennään tekemään sapuskaa tuolla ylhäällä olevaan tupaan. Torkahdin hetkeksi, mutta sitten oli pakko käydä pihan perällä pienellä asialla.

Näin parin sadan metrin päässä alempana idässä kahden otsalampun valot. Ilmeisesti "huutaja" oli mennyt noutamaan kaveriaan. Kömmin takaisin makuupussin lämpöön ja kuulin kun nämä yökyöpelit ohittivat telttamme matkallaan tuville.

Gappohytta - Barras l. Paras (ke 27.8.2008)

Yöllä oli satanut vettä. Kömmimme pois makuupusseista ja katselimme maisemia. Barras oli n. 800 metristä ylöspäin pilvien peitossa. Minä olin nukkunut huonosti ja ihmettelin miksi. Syy selvisi kun laiton makuupussini ja uuden makuualustani tuulettumaan. Patja oli tyhjentynyt yön aikana siinä olevan reiän vuoksi. Paikkasimme vuodon patjan mukana tulleella korjaussarjalla.

Söimme aamiaiset ja valmistauduimme Barraksen huiputukseen. Pältsanin retkestä viisastuneena emme hyökänneet rinteitä ylös pelkän aamiaisen varassa, vaan olimme päättäneet syödä kunnon lounaan Barraksen alarinteillä ennen sen huiputusta. Siksi pakkasimme lounastarpeet ja trangiat kolmeen pienempään reppuun.

Ohitimme Gappohyttanin ja näimme siellä eiliset rautaiset uimarirouvat seurueineen. He olivat menossa Moskkugáisille, sillä Barras tuntui pysyvän heidän mielestään pilvessä. Me jatkoimme matkaamme laskeutuen polkua alaspäin (niin Gappohyttan on Barraksen laaksoa ylempänä) kohti Barrasta, joka alkoi iloksemme riisua pilvipeitteen päältään paljastaen jälleen uhkeat muotonsa.

 

Taivalsimme arviolta 4 kilometrin matkan sangen hyvää, Signdaldaleniin menevää polkua/mönkijäuraa pitkin. Sadekuurot saattelivat meitä lähes koko ajan. Erkanimme polusta ja lähdimme nousemaan n. 700 metrin korkeuteen, josta löysimme mukavan aurinkoisen etelärinteen, jonka lähellä virasi kylmä tunturipuro.

 

                                                 Arvon herrojen mietteet voi vain arvata...

Säät vaihtelevat ja lounas tehtiin ja syötiin vesikuurojen huuhtoessa tunturin rinteitä ja reissumiesten asuja. Tämän jälkeen Retkiremmin hyväkuntoinen nuorisojaosto eli Petri, Seppo, Roope ja Tume aloitti nousun kohti Barraksen huippua. Vaarijaosto, eli Heikki ja minä jäi vapaaehtoisesti reppuvahdeiksi.

Istuimme kivillä nauttien taivaalta pilvenlonkien välistä silloin tällöin paistavasta lämpimästä auringonpaisteesta. Kilpisjärvi ja Saana siinsivät kaukana idässä ja Pältsan ja Moskkugáisin massiivi lähempänä etelässä. Linnutietä näille viimeksi mainituille huipuille oli matkaa ehkä n. 9 - 10 kilometriä, mutta meille siivettömille varmaan aika paljon enemmän.

Saanan päällä näkyvä GSM-masto mahdollisti tilannetiedoituksen antamisen kotiväelle. Nousimme tämän jälkeen rinnettä ylöspäin hieman tasaisemmalle paikalle, josta kuljeskelimme luoteeseen. Sieltä olikin hienot maisemat Signdaldalenin laakson alkuun sekä vastapäisille Gievdnevásgáisi - ja Vassdalstinden -tuntureille.

 

Barraksen etelärinne on muuten yllättävän vihreä. Siellä kasvoi monenlaisia kukkia. Tavallaan olin yllättynyt siitä, sillä muistan paripäiväisen Pältsanin huipun ympäristön, rakkakiveä, rakkakiveä ja rakkakiveä.

Petri soitti puoli neljän kieppeillä ilmoittaen, että Retkiremmin nuorisojaosto huiputti juuri Barraksen. Koska en ollut itse paikalla todistamassa historiallista hetkeä, niin annetaan Sepon kertoa tarina, joka alkaa tästä:

Barraksen huiputus ke 27.8.2008

Pilvisena ja sumuisena avautui päivä Gappohyttanin maastossa, päivänä, jolloin Retkiremmin oli määrä huiputtaa valkohuntuinen Barras-tunturi. Aamupuuron ja –toimien aikana sää kuitenkin osoitti kirkastumisen merkkejä ja hetkittäisen auringonpaisteen saattelemana remmiläiset suuntasivat kohti Isoa B:tä. Noin 4 kilometrin mittainen siirtymätaival lompsittiin joutuisasti mönkijäreittiä seuraillen ja pian oltiinkin tunturin vielä loivassa rinteessä lounastuspaikkaa etsimässä. 

Tässä vaiheessa auringon paiste oli vaihtunut reippaaseen kuurosateeseen tarjoten ylimääräiset laimennusvedet meksikolaisiin kanakeittoihimme. Lounaan jälkeen komppaniamme tavoistaan poiketen jakaantui kahteen ryhmään: huiputuspartioon (jossa Roope, Petri, Tume ja Seppo) ja huoltoryhmään (Eero ja Heikki). Huoltoryhmän jäädessä vartioon lounaspaikalle huiputuspartio otti kurssin pohjoiseen kohti Barraksen huippua.

 
 


      

Lounaspaikan n. 700 m tasosta suoraa nousua Barraksen huipulle oli n. 700 metriä, ja kyllä sen kapuaminen päiväreput selässä saikin hien pintaan itse kullekin. Nousu loivemman itärinteen kautta osoittautui viisaaksi valinnaksi ja eteneminen oli kaikin puolin astetta helpompi kuin pari päivää aiemmin Pältsanilla (todisteena Barraksen suosiosta huiputuskohteena olivat lukuisat huipulle saakka johtavat polut, joista osa oli jopa merkattu pienillä kivitorneilla).

Viimein noin puolentoista tunnin kiipeämisen jälkeen (lounaspaikasta) nelikkomme saapui Barraksen huipulle juuri oikea-aikaisesti todistamaan kuuropilven saapumista huipulle ja huippunäköalan vaihtumista harmaaseen massaan. Tästä häkeltymättä hoidimme huiputuksen rutiinit – napandereista vieraskirjan kuittaamiseen – kirkkain mielin ja pian kirkastui myös taivas avaten ikimuistoiset näkymät joka puolelle, erityisesti Signaldalenin ja Stordalenin laaksoihin. Pian oli kuitenkin aika jättää hyvästit Barrakselle ja ottaa suunta Gappohyttanin leiriimme, jossa tulisimme vielä yöpymään ennen siirtymistä Kilpisjärvelle.

Eero jatkaa tästä...

 

Ohikiitävä saderintama paljasti huikean ilmiön huiputusosaston paluumarssilla.

Lähdimme pian tämän jälkeen kävelemään Heikin kanssa kauniissa auringonpaisteessa leiripaikallemme. Meille kävi hyvä tuuri, sillä touhuillessamme siinä sapuskan kanssa alkoi satamaan ihan kunnolla. Kömmimmekin pikaisesti telttoihin sadetta pitämään. Eipä mennyt aikaakaan, kun iloiset vuorenvalloittajatkin jo palasivat yläilmoista takaisin leiriin.

Anekdoottina yksi pikku juttu Norjan varaustuvista. Viimeinen lähtijä panee aina tuvan oven munalukolla säppiin niin kuin pitääkin, mutta sama asia tehdään myös yhdistetylle puuliiteriwc:lle eli niiden, jotka eivät asu tuvassa, on etsittävä isompaan hätäänsä lähiympäristössä olevia käyttämättömiä tai vähäisessä käytössä olleita "kivenkolovessoja". Suomessa asia on hoidettu toisin. Kumpi on sitten ekologisempaa, onkin jo toinen juttu, mutta Suomen tapa on ainakin "visuaaliystävällisempää".

Sade taukosi ja söimme päivällisen lähes poutasäässä. Hoidimme sitten tiskihommat ja painuimme pehkuihin, sillä emme viitsineet istua iltaa kiviringissä ilman leiritulia.

Gappohytta - Goldahytta - Kolmen valtakunnan raja - Koltaluokta - Kilpisjärvi (to 28.8.2008)

 

Heräilimme klo 7.15. Yöllä oli satanut ja sää oli nyt pilvinen ja kostea. Kuivasimme teltat, purimme leirin ja lähdimme nostelemaan kohti Golddajávrea. Ylitimme Gáhppojohkan luonnon rakentamaa kivisiltaa pitkin. pysähdyimme hetkeksi toiselle puolelle kuvaamaan hiidenkirnuja ja muita ilmeisesti jääkauden tekemiä kauniita muodostelmia. Sää parani koko ajan ja matka jatkui joutuisasti. Barraksen massiivi tuntui seuraavan meitä, vaikka matkaa sen huipulle oli ensimmäiseltä levähdyspaikaltamme lähes 10 km.

 

Vähän ennen Golddajávreä meitä tuli vastaan usean ruotsalaisnaisen ryhmä, joka jätti jälkeensä voimakkaan hajuveden tuoksun. Meistä lähtevä hajuvana innosti tuskin muita kuin porokoiria.

Laskeuduimme Golddajávrelta lähtevän puron rantaan lounaan tekoon. Paikka oli kaunis vaivaiskoivuineen, pieniä puroineen ja tunturimaisemineen. Paratiisimme pilasivat mäkäräiset, jotka uhkasivat koko ajan uida liiveihimme. Niitä oli eniten ylärinteen koivujen läheisyydessä, miksi siirryimmekin hieman alemmaksi puron rantaan, jossa lievä tuulenvire piti niitä jonkin verran aisoissa.

Puron toisella puolella oli poroaita jota korjaili muutama poromies. Joukossa oli myös häntää heiluttava ja haukkua räksyttävä porokoira. Katselimme heidän hitaasti edistyvää toimintaansa, mutta tulihan siitä lopulta valmista. Tämän jälkeen toinen puoli porukasta lähti ajelemaan mönkijällä läheiselle kodalle koiran seuratessa heitä. Toinen puoli ylitti puron ja tuli peräkärryllä varustetulla mönkijällään meitä kohti.

Kuski pysäytti kohdallamme ja tuli juttelemaan kanssamme. Hän oli Norjan saamelainen, jonka äiti oli syntynyt Suomessa. Koko porukka oli ottanut selvästi jotain poronmaitoa väkevämpää, sillä sen verran puhe takerteli huulilla ja tietynhajuinen "petroolin" lemahdus, joka ei tullut suinkaan sammutetusta mönkijästä, leijaili ilmassa. Pian muu seurue huuteli kuskille, että matkaa pitäisi jatkaa. Kaveri moikkasi meille hyvästiksi ja siirtyi mönkijän sarviin. Sinne hävisivät pöpelikön kätköihin.

  

Taipaleemme jatkui lämpimässä auringonpaisteessa Goldahyttanille, jossa pidimme pienen lepotauon. Olimme ajatelleet alunperin jäädä yöksi Kuokkimajärven autiotuvalle ja jatkaa seuraavana päivänä sieltä matkaa kolmen valtakunnan rajapyykin kautta Koltaluoktaan, josta astuisimme M/S Mallan kyytiin.

 

Mietin tätä kävellessämme kohti kolmen valtakunnan rajaa. Alkuperäinen suunnitelmamme tuntui nyt hoopolta, sillä matkaa Koltaluoktaan ei olisi edes "poronkuseman" vertaa. Mietin ajatusta, että karistaisimmekin Norjan vesipisarat ja pölyt nutuistamme tänään, jos vain saisimme lisäyön Kilpisjärven Lomakeskuksesta varaamastani mökistä.

Kysyin muilta heidän mielipidettään, sillä jokaiselle tulisi 21,65 € lisämaksu ylimääräisestä yöstä. Vertailimme hintaa Pältsanin tuvan petipaikkaan ja totesimme, että Kilpisjärven maksussa per yö on hinta/laatusuhde kohdallaan eli ei kun soittamaan.

Soitin ensin kuitenkin Kallelle kysyen tuleeko hän tänään Koltaluoktaan klo 18.30. Jos vastaus olisi myöntävä soittaisin Kilpisjärvelle lisäyöstä. Molemmat vastaukset olivat myönteisiä ja saapastelimme Koltaluoktaan, jonne saavuimme siinä klo 17.45.

  

Kappas vain, paikalla oli tuttuja. Golddajávrella tapaamamme poromiehet olivat myös siellä odottelemassa kyytiä Kilpisjärvelle. Mönkijäkuski kyseli, että tuleeko se Kalle varmasti. Hän oli soittanut tämän puhelimeen, mutta siihen ei oltu vastattu. Rauhoittelin kavereita, että kyllä Kalle oli luvannut puhelimessa minulle tulla. "No se on hyvä, sillä meiltä on viinat loppu", tokaisi joku heistä. Kolmikko tuntui viettävän selvästi ns. raskaamman sarjan elämää.

Seuraavaksi Seppo kertoo tarkemmin, miten juttu luisti...

Malla-laivaa odotellessamme seuraamme liittyi jo aiemmin päivällä tapaamamme poromiesten kolmikko. Ja hyvä niin, sillä juttutuokiostamme oli tuleva kohtaamisia kairassa -sarjan lippulaiva - ainakin tämän reissun osalta.

Jutustelumme alkussa kielelliset ja kulttuurilliset erot aiheuttivat omat haasteensa, mitä entisestään korosti kolmikon etanolipainotteinen ruokavalio. Mutta kun alun takeltelut oli takelleltu, alkoi yhteinen sävel pian löytyä. Vieläpä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä saimme kuulla vahvoja tulkintoja Tapio Rautavaaran ikivihreistä ralleista aina Oolannin sodasta Elämään juoksuhaudoissa:).

Lämminhenkinen ja sitäkin ikimuistoisempi tapaamisemme Starkin, Johanin ja tuntemattomaksi jääneen poromiehen kanssa sai päätöksen Mallan-laivan kotipesällä, josta me retkiremmiläiset suuntasimme autoillemme, kun poromiehet taas jatkoivat harjoittamaan nestetasapainon hallintaa paikallisen ravitsemusliikkeen terassilla.

Eero jatkaa tästä...

Sinne asti kaverit eivät päässeet, sillä he joutuivat tyytymään tällä kertaa vain raittiin ilman ahmimiseen. Siitä piti huolen tarjoilijan porukalle sanoma tylyn puoleinen, mutta selvääkin selvempi lause: "Nej, det passar inte. Ni är för fulla".

Ajelimme Kilpisjärven Lomakeskukseen hakemaan kämppämme avaimia. Respan tyttö kysyi montako teitä oiken oli. Kuusi vastasin. Hän ehdotti, että siinä tapauksessa kannattaisi kyllä ottaa se isompi hirsitalo, sillä niiden hintaero oli yhteensä vain 20 €. Huoneita oli enemmän ja talo olisi muutenkin isompi, varsinkin yläkerran osalta, jossa oli toinen wc ja täyskorkeat huoneet. Teimme kaupat. Kämpän eteen saavuttuamme karjaisimme ilmoille tutun voitonhuudon!

 

Ajelimme talolle ja purimme tavaramme autoista. Sauna pantiin tottakai heti lämpiämään ja sitä odotellessamme avasimme bissetölkit yläkerran parvelkkeella, mistä avautui mahtava näköala Kilpisjärvelle sekä Ruotsin mutta varsinkin Norjan tuntureille. Barraksen ja muiden mahtavien lähitunturen silhuetit näkyivät hienoina auringon laskiessa niiden taakse.

 

Kävimme saunassa, jonka jälkeen teimme tutustumiskäynnin Haltinmaa-ravintolaan. Vuonna 2005 paikka tarjosi erinomaisen illallisen, mutta ei nyt. Kysyimme baaritiskin takana häärivältä tarjoilijalta löytyisikö ruokaa. Viinaa ja olutta oli tarjolla, mutta torstai-iltaisin keittiö oli kiinni eli ei ruokaa. Sääli, että paikan taso ei ollut enää sitä, millaisena muistimme sen. Alkoholin myynti oli ilmeisesti parempi bisnes kuin ruoan. Kyyppari kehoitti meitä menemään Lapland Hotel Kilpikseen, jonka keittiö olisi auki.

Tämän ravintolan salissa oli meidän lisäksemme vain pari vierasta, mutta ruokaa löytyi. Tilasimme kaikki poronkäristykset. Söimme sapuskat ja lähdimme takaisin majapaikkaamme, sillä sängyt tuntuivat kutsuvan kaikkia.

Kilpisjärvi - Saana - Didnujoen voimalaitoksen tienhaara - Skibotn (pe 28.8.2008)

  

Valmistimme Kilpishallista ostamistamme ruoista kunnon aamiaisen, jonka jälkeen jakaannuimme kahteen ryhmään. Petri ja Seppo lähtivät huiputtamaan Saanan ja me muut ajelimme autollani Skibotniin. Pysähdyimme kuitenkin hetkeksi fiilistelemään Didnu-joen voimalaitoksen parkkipaikalle, josta läksimme v. 2005 kohti Haltia.

Tästä samasta paikasta on kuva Eerosta v. 2005 Haltin reissulta

Skibotn on hiljainen kylä, jossa ei tuntunut tapahtuvan mitään. Lygnen alpitkin olivat pilvien peitossa pientä "reikää" lukuunottamatta, josta näkyi jonkin verran auringon valaisemaa jäätikköä. Pilvettömänä päivänä maisemat olisivat olleet todella upeat.

 

Kävimme kylän satamassa katselemassa muutamaa kalastuspaattia ja vapaa-ajan venettä. Enemmän meitä kiinnosti eräs vanhempi mieshenkilö pakettiautonsa vieressä, joka uitti jerry-kannuaan vedessä yrittäen nostaa sen avulla sieltä jotain.

Hänen autonsa sivuovi oli auki ja siellä muun romun seassa näkyvästä sängystä päätellen paku oli ilmeisesti myös miehen koti. Kaikilla ei tunnu näköjään menevän hyvin öljy- ja kaasuvaroilla vaurastuneessa Pohjoismaiden rikkaimmassa maassa.

Ajelimme satamasta poispäin ja panimme merkille, että kylän kaikkien lipputankojen liput olivat puolitangossa. Hautausmaan kohdalla ymmärsimme kylän hiljaisuuden. Siellä oli meneillään hautajaiset ja koko kylän väki tuntui olevan paikalla.

Jatkoimme matkaamme Kilpisjärvelle. Pysähdyimme Retkeilykeskuksen pysäköintipaikalle tarkistamaan jos Petri ja Seppo olisivat tulleet alas Saanalta. Sepon auto oli parkissa eikä ukkoja näkynyt missään, eli he olivat vielä siellä jossain.

Kävimme illalla saunan jälkeen vielä Haltinmaassa yhdellä neuvoantavalla ennen siirtymistämme eiliseen illallispaikkaamme, joka vaikutti edelleen autiolta. Petri kysyi, mistä vähäinen asiakasmäärä johtui? Tarjoilija kertoi, että tämä viikko olisi eräänlainen väliviikko. Viime viikko oli ollut todella kiireinen ja seuraava rypistys eli ruskaviikot alkaisivat vasta ensi viikolla. Ruoka oli kohtuullisen hyvää, mutta hinta annoksen kokoon nähden oli korkea. Näin se taitaa olla kaikissa "kurmee-ravintoloissa". Siksi meille maistui iltayöllä vielä takassa grillatut makkarat.

Kilpisjärvi - Kolari - Helsinki (la 29.8.2008)

Söimme aamiaisen ja maksoin majoituksen. Lähdimme ajelemaan hieman puolen päivän jälkeen kohti Kolaria. Lounaan söimme hotelli Kolarissa. Katselimme vielä mahdolliset tuliaiset paikallisesta puukko-, kuksa ym. tavaroita myyvästä liikkeestä, jonka jälkeen ajelimme Kolarin asemalle odottamaan junaan pääsyä.
Kaikki päättyy aikanaan, niin tämäkin reissu. Kaksi diesel-veturia lähti kiskomaan vaunuja aikataulun mukaan kohti etelää. Retkiremmin v. 2008 vaellus oli ohi, mutta onneksi siihen voi aina palata tämän kertomuksen ja kuvien kera.
Teksti: Eero Happonen ja Seppo Nevalainen
Kuvat: Eero Happonen, Robert Örthén, Seppo Nevalainen, Heikki Happonen ja Petri Happonen

• Ilahdumme aina palautteesta, joten voit vaikka jättää meille tervehdyksen vieraskirjaan!