UKK-puisto syksyllä 2007 - kohteina Paratiisikuru, Pirunportti ja Sokosti

Matkamiehet taivaltavat jälleen tutussa UKK-puistossa. Oli aikakin palata juurille.

Osallistujina olivat perusretkiremmiläiset Eero, Petri, Roope ja Tume, sekä uusina tulokkaina Heikki ja Seppo.

Perjantai 31.8.2007

Juna lähti puksuttelemaan illansuussa kohti Rovaniemeä. Meikäläisen ehtiminen siihen meni hieman mutkikkaaksi, sillä jouduin lähtemään saman päivän aamulennolla vielä työmatkalle Ouluun.

Paluulento oli onneksi melkein aikataulussaan ja olin ajoissa Helsingin rautatieasemalla, mutta kuitenkin sen verran myöhässä, etten ehtinyt muiden mukaan Retkiremmireissun alkamisen kunniaksi syötävälle perinteselle kebab-mätölle.

Tapasin muut matkalaiset asematunnelissa, josta astelimme vielä yhdelle lähtöbisselle tunnelmalliseen ravintola Elieliin.

Juna lähti kohti Rovaniemeä klo 19.27 ja sen merkiksi kuului hytistämme maagiset pst, pst, pst….äänet. Bissetölkit aukesivat reissun alkamisen kunniaksi. Tällä kertaa matkasimme Rovaniemelle VR:n uusissa makuuvaunuissa. Ne olivat kyllä mukavat ja hiljaiset, mutta menomatkalle olisi mielestämme kuulunut ne vanhat, tunnelmalliset, salaiset siniset vaunut. No sitä herkkua nauttisimme paluumatkallamme ensi viikon lauantaina.

Saapastelimme tradition jälkeen katsomaan ravintolavaunun antimia. Ne olivat hyvät ja puitteet olivat valoisat ja tilavat. Meikäläistä huikoi tässä vaiheessa jo sen verran, että tilasin itselleni kermaisen makkarapannun, josta innostuneena Roope ja Petri tilasivat rasvaiset lihapiirakat nakilla. Piirakat tulivat kyllä, mutta ilman nakkeja, sillä minä sain viimeiset. Tasan ei käy onnen lahjat.

Juttu luisti ja matka taittui viinejä ja bissejä maistellen. Aikainen herätys muistutti meitä kuitenkin hakemaan puolen yön kieppeillä unta palloon.

Lauantai 1.9.2007

Kesä oli nyt virallisesti ohi. Juna saapui Rovaniemen rautatieasemalle klo 8.06. Ajoimme Sepon kanssa automme ulos vaunusta ja keräsimme niihin muun joukon. Olimme sopineet, että minun autooni tungettaisiin kaikkien rinkat ja rensselit Heikin ollessa seuralaisena pelkääjän paikalla.

Loppuremmi eli Petri, Roope ja Tume matkustaisivat Sepon Kaarinassa (Toyota Carina) kuunnellen reissumusana Teräsbetonia yms. Me vaarit, eli Heikki ja minä, kuuntelimme Radio Suomea.

Pysähdyimme Sodankylässä lyhyelle välipalalle ja saavuimme puolen päivän aikoihin Saariselän Siulan informaatio- ja liikekeskukseen, josta hain avaimen Muorravaarakan autiotupaan.

Talossa oli myös Kotipizza ja siirryimmekin sinne sujuvasti lounaalle. Pitsoja odotellessamme vaihdoimme inva-wc:ssä päällemme vaellusvaatteet. Meikäläisenkin habitus muuttui bisnes lookista kairankulkijan näköiseksi.

Kävimme Heikin kanssa vielä pikaostoksilla Alkossa, jonka jälkeen soitin Pajarin taksiin Briitalle pyytäen häntä ajamaan meidät Aittajärvelle. Siinä odotellessamme ehdimme juoda viimeiset ohrapirtelöt ennen kairaan katoamistamme.

Briitta kurvasi paikalle isolla 4-vetovolkkaritransportterillaan ja matka kohti Aittajärveä alkoi. Sää oli melko aurinkoinen, mutta läntisellä taivaalla oli tummia pilviä. Ruska ei ollut valitettavasti vielä alkanut, mutta muuten tienvarren maisemat olivat jo syksyisen näköiset.

Olimme perillä vajaan 50 km:n matkan jälkeen ja nostelimme itsemme sekä rensselimme pois autosta. Tie oli ollut loppumatkan osalta lanaamaton ja aika kuoppainen. Siitä huolimatta  parkkipaikalla oli neliveto- ja maastoautojen sijaan kuitenkin useita ihan perushenkilöautoja.

Nostimme rinkat selkään ja pyysimme paikalle olleen vanhemman pariskunnan miestä ottamaan meistä ryhmäkuvan. Heillä oli matkassaan myös innokas koira, jolla oli tiettyjä taitoja, mutta niistä hieman myöhemmin.

Saavuimme parin sadan metrin lompsimisen jälkeen Suomujoen kahlauspaikalle. Seppo joutui käyttämään ylitykseen järven ylitykseen tarkoitettuja naruviritelmä, sillä hänellä ei ollut tukenaan kävelysauvoja kuten meillä.

Koirapariskunta ylitti joen siten, että mies kahlaili sen yli edestakaisin kantaen ensin omansa ja sen jälkeen rouvan tavarat. Lopuksi hän kantoi vielä koiran joen ylitse. Rouva ylitti joen kuitenkin omin jaloin.

Kuivasimme kahluun jälkeen jalkamme ja jatkoimme reippaasti eteenpäin pysähtyen seuraavan kerran tauolle Maantiekurun tulipaikalla. Pieni tihutteleva sadekuuro yritti taistella siellä heikoin tuloksin auringonpaistetta vastaan.

Lähdimme nousemaan tauon jälkeen Kuotmuttipään huipulle myötäillen sen läntistä sivustaa. Tunturin alaosa oli puu- ja pensasvaltainen. Jouduimmekin tekemään sen ja jyrkän nousun vuoksi aika paljon siksakkia ennen kuin pääsimme huipulle.

Ohitimme kuvassa näkyvän männyn, joka oli tehnyt runkoonsa tuollaisen pesän näköisen kiepin. Sinänsä ihan mielenkiintoinen luonnontekele, mutta emme innostuneet asiasta sen enempää, sillä osalla meistä alkoi juomavesi olla jo ns. finaalissa ja ryhdyimme etsimään sen vuoksi lähistöltä puroja. 

Roopen tarkka korva kuuli veden lorinaa korkean ruohikon seasta. Siellä lirisi pieni puro ja pääsimme täyttämään siitä vesipullomme. Aurinko alkoi jo laskea pikkuhiljaa  ja meillä alkoi olla kiire, jos aioimme ehtiä vielä valoisaan aikaan Sarviojalle.

Ylhäällä avotunturissa maisemat avautuivat ja jatkoimme matkaa kohti Kaarnepään huippua, jonka sivuutimme kuitenkin sen itäiseltä puolelta. Aikomuksemme oli laskeutua hieman yli 500 metriä huipusta itään lähtevälle, suoraan Sarviojan kämpälle vievää polkua pitkin, mutta se ei mennyt ihan niin. Jatkoimme tallustelua pysähdellen välillä katsomaan huikeita näkymiä. 

Pirunportti häämötti kaukana Vaulopään, Hattupään ja Ukselmapään välistä. Muutenkin tuntureita näkyi silmänkantamattomiin. Laskeva aurinko valaisi upeasti Vaulopään, Siliäselän ja Pälkkimäpään Seisomakiven välissä olevia Sarvijoeneteläisiä alkulähteitä. Tosiasia on ainakin meistä, että kyllä täällä UK-puiston erämääosassa on Yliperän lisäksi Suomen Lapin hienoimmat maisemat.

Ilta oli jo pitkällä, kun laskeuduimme Sarviojalle, joka oli n. 160 m alempana. Jyrkkä n. 700 metriä lasku tuntui meikäläisen polvissa, eikä pimenevä ilta ei tehnyt hommaa yhtään helpommaksi, mutta kävelysauvat auttoivat onneksi aika paljon. 

Saavuimme lopulta Sarviojalle, ja huomasimme, että olimmekin lähellä Sudenpesän varauskammia, emmekä Sarviojan tupaa. Sinne oli matkaa täältä vielä yli kilometri. Ohitimme pian kammin ja saavuimme lopulta hämärän ja pimeän rajamailla tuvan pihalle. Retkiremmin perinteiden mukaan teltat pystytään ensimmäisen vaelluspäivän päätteeksi aina hämärässä ja päivällinen syödään pimeässä.

Näin kävi nytkin. Taivas oli tähtikirkas ja rinkkojen sadesuojat huurteessa. Oli tulossa kunnon pakkasyö. Onneksi meillä kaikilla muilla, Seppoa lukuun ottamatta, oli kunnon makuupussit joissa tarkeni. Seppoa lohdutti tosin hänen hankkimansa pumpattavan Barbaran läheisyys. No se Sepon Barbara oli vain valtavan kokoinen makuualusta.

Sunnuntai 2.9.2007

Heräilimme kahdeksan kieppeillä aamutoimiimme. Jotkut olivat nukkuneet hyvin, toiset kohtalaisesti ja joku huonosti. Sepon keskikesän yön lämpötiloihin tarkoitettu makuupussi muuttui tällaisena yönä nimittäin jääkaapiksi pakottaen hänet pukemaan päälleen lähes kaikki vaatteensa. Heikin ja Sepon uusi, reissulle vuokraama telttakin oli lässähtänyt yön aikana pahanlaisesti.

Eivät Sepon vastoinkäymiset olleet päättyneet tähän. Pumpattava Barbarakin oli pettänyt hänet törkeästi. Se oli nimittäin päästänyt yön aikana ilmat pihalle itsestään.

Autiotuvassa olleilla ihmisillä oli ollut lämpömittari mukanaan ja kertoivat, että yöllä oli ollut 5 astetta pakkasta. Kyllä sen huomasi, sillä telttojen vieressä olevat pienet lätäköt olivat jäässä ja telttojen ulkopinnat aivan huurussa.

Söimme Petrin ja Tumen tekemän aamiaisen, minkä jälkeen heitimme teltat ja makuupussit kuivumaan puiden oksille. Kävin katsastamassa pikaisesti Sarviojan ylityspaikan todeten, ettei siinä tarvinnut kahlata. Sen kun hyppeli joen yli kiveltä kivelle.

Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun lähdimme taivaltamaan hyvillä mielin kohti Paratiisikurua. Matka joutui leppoisasti ja ihastelimme ympärillä olevan maiseman kauneutta. Saavuimme kuruun n. yhden aikaan iltapäivällä ja ryhdyimme lounaan tekoon.

Paikalla oli muitakin samoissa touhuissa ja lisää porukkaa lampsi paikalle kuten aiemmin tapaamamme koirapariskunta. Paikka tuntui olevan erittäin suosittu.

Kurun kasvillisuus oli vehreän vihreää ja poikkesi aika paljon muuten karuhkosta ympäristöstä. Syynä siihen lienee paikallinen mikroilmasto.

Viivyimme paikalla noin tunnin ajan. Ainoa tie pois Paratiisikurusta oli nousta erittäin jyrkkää polkua ylöspäin kohti Ukselmapään huippua. Paratiisikurun päässä oli korkea, nyt hieman vähävetisenä liruva putous ja aivan sen vierestä nouseminen olisi ehkä vaatinut vuorikiipeilijän välineet. Muistan kuitenkin lukeneeni jostain, että jotkut olisivat tehneet tämänkin. No suotakoon heille kaikki kunnia siitä.

Me tyydyimme siihen helpompaan vaihtoehtoon, vaikka kartan (ja ylhäällä GPS:n) mukaan nousua on kuitenkin n. 160 m n. 600 metrin matkalla eli jyrkkyyttä olisi siinä 26 %.

Loimme ylhäällä vielä viimeiset silmäykset taaksemme ja otimme suunnan kohti Pirunporttia. Lapin vaihtelevaa säätä kuvannee se, että auringon paistaessa tuli samanaikaisesti rakeita taivaan täydeltä. Kuuro meni pian ohi jatkaen matkaansa Hattu- ja Ruopimapäiden suuntaan.

Laskeuduimme Ukselmapään rinteiltä laaksossa näkyvälle, Pirunportille menevälle polulle. Portti oli leveä, korkea (taivaaseen asti) ja rakkainen. Jälkimmäinen ei haitannut ainakaan henkisesti niitä, jotka olivat olleet paljon pahemmassa maastossa Govvdosgaisilla, Haltilla ja Kebnekaisella, mutta eipä se tuntunut haittaavan myöskään uusia jäseniämme Heikkiä ja Seppoa.

Portilta avautuivat hienot maisemat Muorravaarakan laaksoon, sekä sen takana oleville lukemattomille tuntureille. Korkeusero Pirunportilta Muorravaarakanjoelle oli n. 300 m ja matkaa sinne n. 3 km.

Alkutaipaleen polku oli hieman kivikkoinen muuttuen viimeisellä 500 metrillä ennen joen ylitystä korpisuoksi, tosin helppokulkuiseksi sellaiseksi, sillä suon yli oli tehty polun loppupuolella pitkospuut.

Muorravaarakkajoen vesi oli kylmää ja melko korkealla ja jouduimmekin riisumaan kengät jalasta ja kahlaamaan sen yli. Olimme perillä klo 16.45 ja ilman lämpötila oli mukavat + 10 C°.

Löysimme hyvät paikat teltoillemme ja ryhdyimme sapuskan tekoon. Pirunportti pilkotti näyttävänä muutaman kilometrin päässä.

Maanantai 3.9.3007

Yöllä oli ollut taas pakkasta. Seppo oli viisastunut edellisen yön palelustaan ja lainannut Petriltä hänen paksun fleece-puseronsa ja valmistautunut muutenkin paremmin pakkasukon yölliseen vierailuun.

Heräilimme yhdeksän aikaan ja teimme aamiaisen. Ilma oli puolipilvinen ja suhteellisen lämmin. Koirapariskunta sekä muutamat muut olivat majailleet yön meidän tapaamme teltassa, mutta oli autiotuvankin puolella ollut myös sakkia.

Jätimme rinkat ja reput telttoihin ja lähdimme kiipeämään lounaan jälkeen Tiuhelmakurua ylöspäin. Polkua oli helppo seurata, sillä se oli ”syöpynyt” tukevasti Lapin herkkään maastoon ilmeisen ahkerasta käytöstä. Pirunportti näkyi mahtavana läntisessä horisontissa kuten myös yli 8 kilometrin päässä oleva Sokostin GSM-masto huoltokoppeineen. Vehreät koivut reunustivat kurun molempia puolia muistuttaen jonkin verran Saksan Reinin laakson rinteitä.

Matkan varrella meitä tuli vastaan miesjoukko kalavehkeet mukanaan. He olivat olleet edellisen yön Anterinmukan alueella. Vaihdoimme heidän kanssaan muutaman sanan ja jatkoimme sitten matkaamme.

Saavuimme Muorravaarakan Purnuvaaran huipulle kolmen aikaan iltapäivällä, joka on GPS:n mukaan 575 m korkeudella meren pinnasta. Muorravaarakan autio-/varaustupa oli n. 300 m alempana laaksossa. Ilma oli viilennyt ja pilvistynyt. Huipulla tuulee sanotaan ja se piti myös nyt paikkansa. Viivyimme siitä huolimatta siellä melko tovin ihaillen komeaa maisemaa. Koillisessa siinsi Sara-Pierran Muurivaara, idässä kimalteli Anterinjoki ja suoraan etelässä parin kilometrin päässä pyöreälakinen Anteripää. 

Tunturin huipun koillispuolella näytti olevan jonkinlainen muurin tapainen rakennelma, joka on kuitenkin kartan mukaan jyrkänne ja näinhän se varmasti onkin. Oma mielikuvitus rakentelee sellaista minkä se luulee olevan, heh.

Kuvailimme aikamme maisemia ja lähdimme sitten paluumatkalle Muorravaarakkaan. Olin varannut meille seuraavaksi yöksi petipaikat autiotuvasta, joten edessä olisi makoilua pehmeillä patjoilla, aijai!

Astelimme nuotiopaikalle katsellen koirapariskunnan hauvelin touhuja. ”Se etsii sopuleita”, kertoi omistaja ja yleensä se löytää kyllä niitä.

Me taas pähkäilimme minkä reitin valitsisimme seuraavana aamuna Luirojärvelle. Virallinen reitti kulki kuulemma Lumikurunojalta Lumipäälle ja sieltä Pälkkimäojan kautta Luirolle. Matkaa kertyisi n. 16 km.

Vaihtoehtona oli myös eteläinen reitti, joka seuraili Muorravaarakanjokea ja jakaantuisi joen latvavesin haarassa olevalta nuotiopaikalta suoraan Sokostille tai sitten Kärppä- ja Hietapään välisestä satulasta poluntapaiselle, joka johtaisi lopulta Luirolle. Tätä reittiä lähti kulkemaan mm. Paratiisikurussa tapaamamme pariskunta.

Roope tutkaili karttaa tarkasti ehdottaen, että ylitettäisiin Muorravaarakanjoki, jatkettaisiin hetken matkaa Pirunportille ja Lumikurulle menevää polkua ja koukattaisiin polunhaaran kohdalla lounaaseen Suppo-Kotavaaraa kohti. Sen ylittäisimme ”keskellä” olevan kurun kautta ja jatkaisimme matkaa avotunturissa aivan Sokostin juurella olevalle kahdelle joenhaaralle, missä söisimme lounaan ennen Sokostin ylitystä.

Kartalta matka näytti ”kipuamisvoittoiselta” ja eteläinen reitti voitti äänestyksessä. Äänestin itsekin sen puolesta. Jotenkin juttu jäi kuitenkin kaivelemaan minua. Muorravaarakan kammin nuotiopaikka oli kavereita, joiden parransängestä päätellen he olivat olleet jo pitempään kairassa. Kävelin heidän luokseen ja kysyin, olivatko he koskaan menneet Sokostille Roopen ehdottamaa reittiä pitkin.

Eivät olleet menneet, mutta olivat yllätys, yllätys tulleet tänään Sokostilta Muorravaarakkaan juuri sitä kautta. Reitti oli kuulemma paljon helpompi, kuin mitä se kartalta näytti. Nousu Sokostille oli heidän mukaansa myös paljon helpompaa täältä itä- kuin sen länsipuolelta Jaurutuskurua myöten. Jälkimmäinen nousuhan oli Petrille, Roopelle ja minulle tuttu jo vuodelta 2003.

Parin kilometrin metsätaipale polulta Suppu-Kotavaaran avotunturiosuudelle oli kuulemma helppoa mäntymetsätaivalta. Nämä olivat hyviä uutisia, sillä reitti oli paljon lyhyempi kahteen muuhun vaihtoehtoon verrattuna. Kerroin jutun muille ja päätimme toteuttaa matkan Roopen ehdottamaa reittiä myöten. Emme halunneet kuitenkaan hötkyillä ja tehdä matkaa kieli vyön alla. Sovimme herätyksen kuudeksi, jolloin meille jäisi riittävästi aikaa matkan tekoon. 

Roope teki vielä tulet nuotiopaikalla, sillä aamuun oli kuitenkin aikaa ja pitäisimme myöhemmin illalla lettukestit Heikin toimiessa lätyn kääntäjänä.

Tiistai 4.9.2007

Kännykkä pirisi tasan kello kuusi ja ei kun ylös ja aamiaisen tekoon. Koetimme touhuta tuvassa mahdollisimman hiljaa, jottemme häiritsisi hirveästi siellä nukkuvaa nuorta pariskuntaa. Pääsimme aamutoimien jälkeen taipaleelle noin kahdeksan maissa.

Kahlasimme kylmän Muorravaarakkajoen yli, jonka pinta oli laskenut aika paljon parin kuluneen päivän aikana. Kävelimme polkua vajaan kilometrin, jonka jälkeen koukkasimme vasemmalle metsikköön.

Törmäsimme siellä eilen Tiuhelmakurussa tapaamaamme miesporukan leiriin. Heillä oli siellä telttojen lisäksi oikein kotakin. He kutsuivat meidät aamusumpille, mutta jouduimme valitettavasti kieltäytymään kohteliaasti kutsusta.

Suppu-Kotavaaralta laskeutuva puro löytyi pian ja ylitimme sen helposti paitsi Petri, jonka jalka lipesi kiveltä ja äijän kaatuminen puroon rensseleineen kaikkineen oli tosi lähellä. Vaellussauvojen antama tuki piti hänet pystyssä ja GoreTex – säärystimet estivät veden pääsyn kenkien sisään. Muuten miehelle olisi käynyt kuten minulla Käsivarren vaelluksellamme 2005, jolloin plutasin kunnolla.

Seurasimme puroa ylöspäin ja saavuimme Suppu-Kotavaaran alarinteille, missä pidimme tauon. Paikasta oli mukavat maisemat mm. Pirunportin suuntaan.

Nousimme sen jälkeen tunturiin ohittaen siellä olevan rakkaisen kurun sen pohjoispuolelta. Näimme tunturin rinteillä muutaman tavallisen värisen sekä albiinon poron etsimässä jäkälää.

Vesipää näkyi etelässä ja Sokosti lounaassa. Välillä sen huipun tuntumassa oleva GSM-masto ja huoltorakennus katosivat pilviverhon sisään paljastuen kuitenkin melko pian. Avotunturissa oli helppo kävellä ja ilmojen haltija suosi meitä toden teolla, sillä aurinko paistoi lähes täydeltä terältä hellien näin vaeltajia.

Olimme varautuneet siihen, että matka Sokostin juurelle kestäisi useamman tunnin, mutta se joutui nopeasti. Saavuimme valitsemaamme lounaspaikkaamme jo kello 10.44, joka osoittautui aivan loistavaksi.

 Jos joitain kiinnostaa, niin sen strategiset mitat olivat: korkeus merenpinnasta 426 m, koordinaatit 3548584:7571622. Paikka sijaitsi Sokostin GSM-maston suunnalta tulevan puron latvavesillä. Sateiden takia virtaama oli kuitenkin aika vuolas, jopa täällä ylhäällä.

Lepäilimme ja nautimme maisemista. Kokkasimme lounaan ja söimme sitten kaikessa rauhassa viipyen paikalla aina n. kello 12.00 saakka. Tiskin jälkeen aloitimme nousun kohti Sokostin huipun  lähellä olevaa GSM-mastoa ja huoltorakennusta.

Seppo, Roope ja Tume olivat jo hyvässä vauhdissa, kun me vaarit eli Heikki ja minä lähdimme kipuaman ylöspäin. Vaikka rinkkani painoin n 23 kg, ei nousu tuntunut raskaalta. Käytimme nousussa  hyväksemme rinteellä olevia ruohosaarekkeita.

 Teimme reissua rauhallisesti pitäen sykkeen n. 110 -120 lyönnissä minuutissa. Petri kulki edellämme odotellen kuitenkin aika ajoin isäänsä ja setäänsä, mutta kiipesi kuitenkin loppupeleissä viimeiset rakat ylös ennen meitä. Retkiremmin ”nuoriso-osasto” oli ollut maston luona jo tovin aikaa.

Totesimme Heikin kanssa, että niin pitää ollakin, sillä jos me yhteensä yli 110-vuotiaat tuplavaarit olisimme heitä ketterämpiä, niin kyllä viikatemies korjaisi miehet talteen meidän iässämme.

Edessämme oli edellisestä Sokostin huiputuksesta tuttua isokokoista rakkaa. Olimme päättäneet, että huipulle mennään kuitenkin rinkat selässä ja niin me teimmekin. Tume kipusi ketteränä miehenä ensimmäisenä huippukivelle ja "laski" sen päälle oman kivensä. Minun kerrostalon korkuinen rinkkani oli sen verran heiluva, että otin vaarin Roopen varoituksesta, enkä kiivennyt ihan yhtä korkealle kuin Tume, vaan vippasin pienehkön kiven huippukivelle.

Retkiremmi huiputti Sokostin kokonaisuudessaan n. kello 13.00. Ilmojen haltija suosi meitä edelleen, sillä sää oli loistava, pilvipoutainen ja lisäksi melko tyyni. Tumen naamakin loisti kilpaa auringon kanssa, sillä häneltä oli jäänyt Sokosti huiputtamatta jalkapallossa aikanaan saadun polvivamman ja uusien kenkien aiheuttamien rakkojen vuoksi. v. 2003 reissullamme.

Otimme huipulla asiaan kuuluvat hömssyt ja tietenkin pakolliset kuvat länteen Luirojärven  ja itään Anteripään suuntaan. Sitten lähdimme laskeutumaan alaspäin kohti Jaurutuskurua. Edellisen kerran laskeutuminen sujui leppoisasti, sillä olimme jättäneet silloin rinkat Luirojärven leiriimme.

Tämän kertatainen laskeutuminen oli hieman hankalampaa selässä heiluvan rinkan  sekä jalkojen alla helposti vierimään lähtevien kivien vuoksi.

Jostain kumman syystä laskeuduimme pohjoispuolella kulkevaa helpomman ja kunnollisen polun sijaan Jaurutuskurun etelälaidalla menevää purouoman yläpuolista, ikävästi risukkoista ja hankalaa n. 45° kulmassa kulkusuuntaan olevaa reittiä pitkin. Korkeaksi lastattu rinkkani tarttui lisäksi jatkuvasti koivujen oksiin ja jouduin monesti puskemaan tieni voimalla eteenpäin.

Loppuihan sekin tuska aikanaan. Pääsimme lopulta Luirojärvelle johtavalle polulle. Heikki ja Seppo saivat vielä Retkiremmikasteen Jaurutuskurusta tulevassa purossa n. 330 metrin korkeudessa.

Päästyämme tasamaalle heitimme koneisiimme "ylivaihteen" ja etenimme n. 5 km:n keskinopeudella Luirojärven Hiltonin pihamaalle, minne saavuimme vähän yli neljä iltapäivällä.

Emme viitsineet mennä nukkumaan Hiltoniin, vaan etsimme mukavat telttapaikat tulipaikan läheisyydestä. Lounaspartio ryhtyi tämän jälkeen nuotiopaikalla murkinan tekoon, jonne saapui pikku hiljaa muitakin vaeltajia mm. kolme kaverusta Rovaniemeltä, joista erään huppariin oli brodeerattu vantaalaisen jalkapalloseuran nimeä kuvaavat kirjaimet.

Kysyin onko hän Vantaalta vai mistä hän on saanut hupparin. Kaveri kertoi, että hän on originaali vantaalainen futaaja, mutta pelaa tällä hetkellä RoPS:in farmiliigassa Rovaniemellä. Tulille tuli myös Muorravaarakassa tapaamamme nuoripari sekä muutama henkilö autiotuvan puolelta.

Luirolla oleskelumme pääasia oli Sokostin huiputtamisen lisäksi siellä oleva sauna. Mutta se sauna, jossa me kävimme v. 2003, oli purettu ja uusi oli rakennettu hieman kauemmaksi rannasta. Syynä siihen oli se, että vanha sauna ei täyttänyt nykyisiä rakennusmääräyksiä rantarakentamisen osalta.

Saunaan oli paljon menijöitä ja vanhan tavan mukaan toimittiin siten, että ensin sinne menee lämmittäjä ja sen jälkeen muut, mutta ”naiset ensin vaikka heikoille jäille” –järjestyksessä.

Me menimme sinne iltahämärässä ja joukkoon tummaan (ja hikiseen) liittyi myös Münchenin seudulta kotoisin olleet pari saksalaista miestä. Saunomistavoista päätellen he eivät olleet täällä ensimmäistä kertaa.

Kiukaan kiukku oli kuitenkin hiipunut kovan käytön vuoksi ja löylymme jäivät hieman vaisuiksi, mutta Heikki, Petri, Tume ja Roope näyttivät jäämiehen luontonsa ja kävivät uimassa parikin kertaa Luiro-järven kylmässä vedessä. Menimme ennen nukkumaan menoa vielä hetkeksi iltanuotion ääreen, missä levitimme muille Retkiremmin ilosanomaa.

Keskiviikko 5.9.2007

Aamu valkenin hieman pilvisenä, mutta aika lämpimänä. Panimme teltat ja makuupussit kuivumaan ja ryhdyimme aamiaisen tekoon. Jutustelimme siinä syödessämme muiden reissulaisten kanssa.

Olimme muuttaneet reittiämme alkuperäisestä siten, ettemme mene Palovankan kautta Kotakönkäälle ja sieltä edelleen Hikiojaa seuraten Rautulammelle, josta edelleen Rautuvankanojaa Kiilopäälle, vaan perinteistä helppoa ja leppoisaa valtatietä Tuiskukurun ja Suomunruoktun kautta Kiilopäälle.

Tämä siksi, että reissun parhaat maisemat olivat jo oikeasti takanamme lukuunottamatta Luirojärven pohjoispuolella näkyviä Lupukka- ja Joukhaispäätä, jotka heijastuvat hyvällä säällä kauniina Luirojärven pinnasta. Nyt oli sen verran värettä veden pinnassa, että heijastumat näkyivät vain mielikuvituksessamme.

Nostimme puolen päivän paikkeilla rensselit selkään ja lähdimme kohti Tuiskukurua. Luiron ylitys meni rutiinilla ja loimme sieltä viimeiset kaihoisat katseet Sokostin suuntaan.

Saavuimme aikanaan Tuiskukuruun huomataksemme, että autiotupa oli täynnä. Pystytimme teltat nopeasti, sillä idästä oli tulossa mustanpuhuvan synkkiä sadepilviä. Ryhdyimme saman tien päivällisen tekoon, mutta emme ehtineet oikeina aloittamaakaan kun jo alkoi sataa. Suursäätila oli muutenkin muuttumassa selvästi epävakaiseen suuntaan.

Autiotuvan kaasuliesi oli jatkuvasti varattu ja ajattelimme kysyä varaustupaan madollisesti tulevilta lupaa käyttää sen kaasuliettä päivällisemme tekoon. Ketään ei kuitenkaan näkynyt ja hämmästykseksemme eräs autiotuvassa yöpyvä kaveri sanoi, että hänellä on avaimet tupaan seuraavaksi yöksi ja hän voisi päästää meidät sinne nyt ruoan tekoon. Meille selvisi, että sama avain käy joka tupaan, eli se minulla oleva Muorravaarakan tuvan avain olisi myös sopinut lukkoon.

Hän avasi oven lukon ja näin saimme valmistaa ruoan ja myös syödä sen kuivassa tuvassa. Ilta oli jo pitkällä ja mieleemme hiipi kerettiläinen ajatus yöpyä telttojen sijaan tuvassa. No teltat oli pystytetty ajat sitten ja olleet lisäksi pitkään sateessa. Ei niitä ollut turhaan pystytetty ja siksi ryömimme nukkumaan niihin yön koittaessa.

Ennen tätä koimme kuitenkin aika erikoisen episodin. Paikalle saapui vanhempi mies, joka kertoi että hänen rinkkansa oli varastettu jossain Vongoivan seudulla. Hän oli kiivennyt johonkin tunturiin ja jättänyt rinkkansa siksi aikaa sen alarinteille. Palattuaan takaisin rinkkaa ei näkynyt missään. Sinne menivät kuulemma kahden viikon ruoat, teltat, makuupussit, vaatteet ja kaikki.

Hän väitti tulleensa sieltä suoraan tänne Tuiskukuruun ilman että olisi yöpynyt missään. Aikamoinen saavutus, jos se oli totta. Matkaa on nimittäin Tuiskukurulta Vongoivalle linnuntietäkin n. 25 – 30 km ja jalkapatikassa se on toki pitempi. Kaveri kertoi, että hänellä on Suomunruoktun maisemissa piilossa ”viikon ruokien kätkö”. Hän sai muilta matkalaisilta illallisruoat ja meni nukkumaan varaustupaan.

Mietimme kuka viitsisi taivaltaa Vongoivalle saakka varastaakseen siellä jonkun kulkijan rinkan ja kantaa omansa lisäksi vielä sitä. Eiköhän tämä tyyppi (jos sitä oli olemassa?) ottaisi itselleen varastamastaan rinkasta sapuskat ja paremmat varusteet ja jättäisi loput mitä ei tarvitse ties minne. Jos joku teistä lukijoista tietää lisää tästä asiasta, niin ilmoitelkaa siitä meille kirjoittamalla vaikka kommentin vieraskirjaan.

Sade oli tauonnut ja tepastelimme nuotiopaikalle turinoimaan muiden sinne kerääntyneiden kairankiertäjien kanssa. Painuimme lopulta yöpuulle ja minäkin nukahdin aika nopeasti. Yöllä oli alkanut sataa ja tuulikin oli voimistunut. Tuiskukuru oli taas nimensä veroinen. Heräsinkin siihen, kun koivun oksista ropisevat vesipisarat rummuttivat kunnolla ulkotelttaamme.

Torstai 6.9.2007

Torstai on toivoa täynnä ja ensi yö olisi tämän reissun viimeinen telttayö. Heräilimme rauhassa ja nousimme lopulta aamiaisen tekoon. Autiotuvassa nukkuneet kertoivat, että varkauden kohteeksi joutunut kaveri oli häipynyt maisemista jo viiden aikoihin aamuyöllä. Suunnistiko hän Suomunruoktuun vai ei, jäi meille arvoitukseksi. Ainakaan hän ei tullut meitä vastaan torstaina eikä perjantaina. Ravistimme teltoista liiat vedet ja käärimme tavarat kokoon. Söimme aamiaisen ja heitimme hyvästit Tuiskukurulle suuntana Suomunruoktu. Lapin luonto luo outoa taikaa...sanotaan. Tuo kuvassa näkyvä kummituskuusi on lienee pystyyn kuivunut ja puuksi muuttunut naisjättiläinen hameessaan ;).

Olimme päättäneet syödä lounaan Kotalammen nuotiopaikalla. Aiemmin alkanut tihkusade oli muuttunut jo jatkuvaksi kun saavuimme perille. Vuonna 2003 paikalla ei ollut laavua (rakennustarpeet kyllä), mutta nyt oli, sekä myös muita matkaajia lounaan teossa. Meidän lounaamme koostui perinteisestä metukkamakaroniaurajuustomössöstä, joka maistui…hyvältä ja suolaiselta.

Saavuimme Suomunruoktuun vähän yli kolme iltapäivällä. Yllätykseksemme paikalla oli aika vähän porukkaa ja päätimme tarkistaa autiotuvan vapaat petipaikat. Kämpässä oli tehty remontti sitten edellisen kerran. Autio- ja varaustupa olivat vaihtaneet puolta ja autiotuvan petipaikat olivat vähentyneet kymmenestä kahdeksaan. Tuvassa ei ollut muita kuin Luirolla ja Tuiskukurulla ollut nuoripari. Kaksi petiä oli varattu, mutta loput kuusi paikkaa olivat vapaat eli eikun sinne. Seppo totesi, että tuleva yö olisi suklainen eli luvassa oli lämmintä ja kuivaa.

Jonkin ajan kuluttua paikalle alkoi lappaa pikkuhiljaa enemmän porukkaa tarkistamaan, olisiko tuvassa tilaa. Eräs kaveri pyöri edestakaisin tuvan ja ulkoilman väliä kuin "se" molskihousuissa. Hän selitteli ja valitteli koko ajan samaa asiaa kaikille, että petipaikkoja oli vähennetty 10:stä kahdeksaan. Olisi kaveri tullut vain aikaisemmin paikalle, niin ei olisi tarvinnut harmitella asiaa.

Täytyy taas todeta se asia, että kyllä maailma on pieni. Katselin tuvan ikkunasta ulkona piipunnysää polttelevaa kookasta parrakasta vaeltajaa. Hän oli jotenkin tutunoloinen. Roope istui viereeni, vilkaisi ulos ja huudahti ”Hei tuttu mies!”

Nyt minäkin muistin hänet. Mies oli ollut kanssamme samaan aikaan Luiron saunassa vuoden 2003 reissullamme. Kaveri saapasteli samalla sisään ja kysyimme, muistiko hän meidät. Kyllä vaan. Hän oli menossa Vongoivan suuntaan, mutta ei ollut vielä päättänyt tarkemmin mihin siellä. ”Mihin nenä näyttää” tai jotain sinnepäin, hän tokaisi yksikantaan.

Juttelimme vielä muiden nuotiopaikalla olleiden reissaajien kanssa. Kaikenlaisia tarinoita siinä kerrottiin ja kuunneltiin, mutta jossain vaiheessa alkoivat tuvan laverit kutsua testamaan yöunien syvyyttä.

Perjantai 7.9.2007

Heräsimme kello 6.00 ja ryhdyimme aamiaisen tekoon. Seppo ja Heikki olivat ”sahanneet halkoja” koko yön, niin että kämppä tärisi. Mutta ei se haitannut enää, sillä tänään illalla maistuisi Saariselällä kuohuviini, olut ja valko-/punaviini. Reissumme viimeinen osuus oli alkamassa.

Pääsimme lähtemään Suomunruoktusta siinä puoli yhdeksän kieppeillä. Tie oli tuttua, saksalaisten sotilaiden tekemää 2. maailmansodan aikaista leveää, välillä kivistäkin uraa. Etelästä tulleet, aika rankat sateet saavuttivat meidät melko pian, mutta se ei haitannut, sillä Gore piti kuivana.

Matka eteni ja saavuimme kohtaan, jossa alkoi Teräväkivenpään reunaa myötäilevä n. 160 metrin korkuinen nousuosuus. Sää oli ollut sateesta huolimatta tähän saakka sen verran lämmin, että olin kävellyt paljain käsin.

Nyt sade yltyi ja tuuli sen mukana. Mitä ylemmäs nousimme, sen kylmemmäksi kävivät käteni. Olin tyhmyyttäni vielä tunkenut kynsikkäät rinkan sisään. En viitsinyt kuitenkaan ottaa kovassa sateessa rinkkaa selästäni, vaan pyysin Heikkiä kaivamaan kynsikkäät sen syövereistä. Heikki ähisi, puhisi ja kirosi hölmöyttäni (ja ihan syystä) ja löysi ne lopulta rinkkani pohjalta.

Petri, Roope, Seppo ja Tume olivat ehtineet nysväämiseni vuoksi jo Niilapään poroerotuskämpän kohdalle, jossa he pysähtyivät tauolle odottamaan meitä. Sade oli hellittänyt ja Heikki otti vaimolleen muutamia kuvia maisemista, joita he olivat ihailleet kevättalvella suksien päältä.

Loppumatka Kiilopäälle meni vauhdilla. Punnitsimme siellä rinkat. Minun rinkkani ei ollut laihtunut juurikaan matkan aikana alkuperäisestä painostaan, sillä kannoin koko matkan telttaamme. Petrillä oli taas suurin osa ruoistamme ja hänen kantamuksensahan keveni jokaisella ruokatauolla.

Nälkä oli kova ja astelimme sisään Kiilopään päärakennuksen ruokasaliin. Kävin sitä ennen vessassa ja katsoin siellä peiliin. Huh huh, eipä ollut peilikuva kovin mairitteleva. Sänkinen ja hikinen naama mittaili sieltä habitustani. Soitin Briitalle Pajarin taksiin, että tulisi noutamaan meidät täältä lounaan jälkeen. Söimme kyytiä odotellessamme lounaan ison Lapin Kullan kera.

Briitta tuli ja hyppäsimme Volkkariin. Kysyin muistaako hän vielä meitä viikon takaisia äijiä. Sanoi, muistavansa vaan ne ukot olivat olleet aika paljon kuivempia ja puhtaampia.

 

Saavuimme Saariselälle ja haimme kämpän avaimet. Asumuksemme sijaitsi aika uuden luhtitalon toisessa kerroksessa ja se oli varustettu vimosen päälle. Joka parilla oli oma makuuhuone. Lisäksi siellä oli takka ja sauna.

Lähdimme illalla saunomisen, skumpan, punkun, sipsien ja muutaman bissen jälkeen Panimoravintolaan kaljoille, jonka jälkeen siirryimme illastamaan Pirkon Pirttiin. Se oli täynnä kuin Turusen pyssy ja tilauksemme kesti ja kesti. Murisin siitä tarjoilijalle, joka toi minulle tästä hyvästä talon tarjoaman valkoviinin.

Lopulta ruoka tuli ja täytyy sanoa, että oli se odottamisen arvosta. Suunnistimme illallisen jälkeen kämpille yöpuulle ja täytyy sanoa, että meikäläinen ei ole nukkunut koko reissulla missään niin sikeästi ja hyvin kuin siellä, aah!

Lauantai 8.9.2007

Hajaannuimme aamiaisen jälkeen kyläkierrokselle. ”Nuoriso-osasto” meni kaupoille ja vaarit tekivät sight seeing – lenkin lähiympäristössä.

Palautin kämpän avaimet puolen päivän kieppeillä, jonka jälkeen autojen nokat suunnattiin kohti etelää. Pysähdyimme Sodankylään, missä söimme maittavan lounaan Päivin Kammarissa. Sieltä jatkoimme matkaa kohti Kittilää ja Kolaria.

Kittilän ja Ylläksen väliset tunturimaisemat ovat hienoja, mutta kyllä asian on niin, että Itä-Kairassa Sokostin takana ne ovat vieläkin komeammat.

Kurvasimme katsomaan Iso-Ylläksen kesäistä hiihtokeskusta, joka oli lähes valtavaa rakennustyömaata. Ensi talveksi sinne valmistuu mm. uusi gondolihissi ja paljon muuta.

Ajoimme myös uutta maisematietä Äkäslompalon puolelle. Hyvin se sopii siihen maisemaan ainakin meidän mielestämme. Parempi, että rakennetaan sinne (Ylläs, Levi, Saariselkä, jne.) missä on jo kaikenlaisia aktiviteetteja ja jätetään rauhaan loppu Lappi eli Yliperä, UKK-, ym. kansallispuistot.

Aika aikansa kutakin, matka jatkui Kolarin asemalle. Ajoimme Sepon kanssa autot vaunuun Kolarin asemallaja menimme asemaravintolaan muiden joukkoon odottelemaan junan lähtöä.

Dieselveturi lähti kiskomaan vaunuja kohti etelää Täsmälleen kello 18.39. Makuuvaunut olivat tutun turvallisia sinisiä, ja maittoihan se matka niissäkin. Aamulla saavuimme perille Helsingin rautatieasemalla, missä tiemme erkanivat, mutta vielä on edessä reissun muisteluilta hyvän ruoan, juoman ja seuran kera.

Vantaalla 15.11.2007

Eero

Teksi © Eero Happonen

Kuvat © Eero Happonen, Heikki Happonen, Petri Happonen, Seppo Nevalainen ja Robert Örthén