Lähdimme ajelemaan mukavassa säässä Vantaalta kohti Viitasaarella sijaitsevaa Hännilänsalmen leirintäaluetta, jonne saavuimme vähän kello 22.00 jälkeen. Olin varannut sieltä meille 4-hengen mökin, joka palveli hyvin tarpeitamme. Alue oli siisti ja maisemat kauniita. Majoitumme mökkiin, jonka jälkeen terassilta kuului pian Retkiremmin perinteeseen kuuluvat pst-, pst-, pst-äänet. Kyllähän te arvaatte, mistä ne johtuivat. Kävimme vielä saunassa, sekä paistoimme iltapalaksi makkarat nuotiolla.
Lauantai 2.9.2006
Reipas ylösnousu ja aamiaisen tekoon, joka on Retkiremmin perinteen mukaan ensimmäisenä reissuaamuna aina munia ja pekonia. Munia tulikin ahmittua oikein kunnolla, sillä jouduimme Roopen kanssa syömään myös Miikan osuuden, sillä hän ei pidä paistetuista munista.
Tämän epäterveellisen kolesteroolipommin Miika korvasi kuudella terveellisillä, tosimiehen vihanneksilla eli grillimakkaralla ja pekonivuorella. Hoidimme aamutiskit alta pois ja lähdimme jatkamaan matkaa kello 8.30.
Seuraava pysähdys oli Kemissä, jonne saavuimme vähän puolen päivän jälkeen. Jatkoimme epäterveellistä ruokalinjaamme syöden pikalounaaksi hampurilaiset Hesessä.
Ylitimme valtakunnan rajan Haaparannassa kello 13.24. Aurinko paistoi vielä mukavasti, mutta siihen suuntaan, mihin me olimme menossa, näkyi synkkiä tummia sadepilviä.
Matka joutui mukavasti ja saavuimme Kiirunaan vähän neljän jälkeen Ruotsin aikaa. Autossani oleva Suomen maantiekartta ulottui aika pitkälle Ruotsin puolelle, mutta Kiiruna ja sieltä Nikkaluoktaan lähtevä tie jäi hieman peittoon. Käväisin sen vuoksi kysymässä ajo-ohjeita melkein matkan varrella olevalta Kiirunan Statoilin bensiiniasemalta.
Sadekuurot piiskasivat säännöllisesti Rellua lähes koko ajomatkan Nikkaluoktaan, jonne saavuimme kello 17.06 paikallista aikaa.
Jaoimme ruoat, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme kohti Kebnekaisea. Sitä ennen punnitsimme kuitenkin rinkkamme. Roopen ja minun mielestäni omamme painoivat tavallista enemmän ja syykin siihen selvisi. Omani painoi 28 kg ja Roopen 35 kg. Elinan rinkka painoi 18 kg, mikä on kuitenkin aika paljon hänen kokoiselleen naisihmiselle ja Miikan painoi n. 22 kg.
Ryhdyimme pystyttämään Miikan kanssa telttoja Elinan ja Roopen kokkaillessa illallista. Siinä vaiheessa vettä tuli jo taivaan täydeltä. Miika ei ollut koskaan pystyttänyt mitään telttoja (paitsi armeijassa puolijoukkuetelttaa), joten rutiinin puuttuessa homma kesti normaalia kauemmin. Hyvin siitä kuitenkin lopulta selvittiin.
Sunnuntai 3.9.2006
Vene nouti meidät aikanaan ja puolen tunnin järvimatkan jälkeen rantauduimme laiturille. Jatkoimme kivikkoista ja mutkittelevaa polkua kohti Kebneä. Meillä ei ollut kiirettä ja pysähtelimme aika ajoin kuvailemaan ja juomatauoille. Saavuimme Kebnekaisen tunturiasemalla hieman klo 18.00 jälkeen. Sää oli koko matkan ajan erittäin vaihtelevaa. Sadekuuron sattuessa vettä tuli kuitenkin enemmän kuin mitä lääkäri oli määrännyt.
Kurja sää ei innoittanut telttapaikkojen etsimiseen ja menimme kyselemään vastaanotosta muita majoitusvaihtoehtoja. Kämpät ja huoneet olivat täynnä, mutta konferenssitiloissa oli vielä tilaa. Hinta oli 195 SEK per henkilö. Onneksi muistin, että Suomen Ladun jäsenet saavat hinnoista samat alennukset kuin Svenska Turist Föreningenkin ja näin hinnaksi jäi 145 SEK, eli kannattaa olla Suomen Ladun jäsen.
Säätiedot eivät olleet Kebnen huiputusta silmällä pitäen kovin kehuttavat, sillä luvassa olisi lähipäivinä vettä ja tuulta. Olimme tavanneet aiemmin pari suomalasikaveria saunassa, jotka olivat olleet sinä päivänä huipulla, tai niin he ainakin arvelivat, koska olivat menneet jäähuipulle niin pitkälle kuin jälkiä näkyi.
Säätä he kuvasivat aika osuvasti seuraavalla tavalla: ”Kuvittele olevasi kylpyhuoneessa kuoriasu päällä, sideharsopyyhe silmilläsi, samalla kun päällesi suihkutetaan voimalla kylmää vettä ja tuuletin puhaltaa vielä täysillä kylmää ilmaa. Meno- ja paluumatkaan he olivat käyttäneet yhteensä 8 tuntia. Mielestämme se oli huippusaavutus ainakin siinä kelissä.
Tarfalasta olisi kohtuullisen raskas nousu ylös Kebnepakten ja Kaskasapaktenin väliseen laaksoon, eikä lasku alas Guobirvággeenkaan ollut nettikirjoitusten mukaan ihan puistokävelyä. Mukana olivat vielä ensikertalaiset Elina ja Miika, jolloin katsoimme parhaaksi nöyrtyä tosiasioiden edessä ja keskittyä Kebnen huiputukseen, mikä oli kuitenkin ollut alun perinkin matkamme päätarkoitus.
Päätimme jäädä konferenssihuoneseen pariksi päiväksi, sillä kostea teltta yhdistettynä vesisateeseen ei viehättänyt ja Elina oli lisäksi saanut vielä flunssankin. Näiden päätösten jälkeen menimme tekemään illallista tunturiaseman huoltotiloihin. Syönnin jälkeen uni maistui makealta.
Maanantai 4.9.2006
Heräsimme kohtuullisen hyvin nukutun yön jälkeen klo 8.30. Sade oli tauonnut. Söimme aamiaisen ja lähdimme katselemaan ja kuvaamaan maisemia. Kiipesimme tunturiaseman takana kohoavalle Kaipakille, josta oli hyvät näkymät Ladtjovaggen laaksoon.
Olimme jutelleet aamulla parin suomalaiskaverin kanssa, jotka olivat tulleet helikopterilla Nikkaluoktasta. He kertoivat menevänsä joko Guobirvággin tai Kaskasavaggen kautta Tarfalaan. Olivat tehneet tämän kierroksen jo aiemminkin.
Kerroin heille alkuperäisistä reittisuunnitelmistamme ja rinkkojemme painosta. Kaverit totesivat lakonisesti, että kyllä noilla teidän rinkkapainoilla voi hyvin kävellä Lapin selkosilla, mutta täällä on maaston vaativuus ihan toista luokkaa. Heidän rosnarinkkojensa painot olivat 15 kg/äijä, josta ruokaa oli 8 kg. Eli minulla oli lähes 2 ja Roopella 2,5 kertaa liian raskas rinkka, että silleen.
Matkalla Kaipakille ylitimme muutaman raikasvetisen puron ja Roope päätti, että Miika saa Retkiremmikasteen, eli pää vain kuohuvaan puroon ja vettä juomaan. Roope päätti vielä “auttaa” Miikaa asiassa.
Roope ja Miika halusivat kivuta Kaipakilta vielä Kebnejåkkan Lilltoppenille. Minä en halunnut rasittaa tarpeettomasi itseäni, sillä olimme päättäneet lähteä Kebnelle seuraavana aamuna kello 7.00. Ennusteen mukaan aamulla olisi sateista, mutta päivällä kirkastuisi ja tuultakin olisi vain 0-2 m/s.
Lähdimme Elinan kanssa katselemaan valtavia, Ladtjujåhkan ylittävän Elsas bro -sillan lähettyvillä olevia kivimuodostelmia. Saimme sieltä mukavan yleiskuvan siitä miltä, maisemat näyttävät Kebne-massiiville ja tunturiasemalle alhaalta päin. Laaksossa olikin valtavia, lähes autotallin kokoisia mielenkiintoisen muotoisia kiviä, jotka jää oli ilmeisesti jääkauden loppupuolella repinyt peräytyessään tunturin seinämistä.
Palailimme sateen saattelemina takaisin majoitustiloihin, jonne Roope ja Miikakin saapuivat aikanaan. He olivat tehneet aika rajun spurtin n. 1100 metrin korkeudella olevalle Lilltoppenin lipalle. Sinne päästyään he tajusivat, että huippu ei ollut vielä lähelläkään ja palasivat takaisin. Poissaolomme aikana oli sali tullut täyteen nuoria lukioikäisiä ruotsalaisia, jotka mölisivät ja kikattivat, kuten sen ikäiset yleensä tekevät.
Kävimme illalla vielä saunassa. Sieltä tultuani mieleeni välähti äkkiä eräs tärkeä asia. Mistä saamme juomavettä siellä ylhäällä? Kysyin sitä kaverilta, joka hoiti saunan vieressä olevaa myymälää. Hän kertoi, että Kittelbäckenin alkulähteet Kittelsjönillä olivat viimeinen varma paikka vesipullojen täyttöön. Siitä huipulle oli hänen sanojensa mukaan vielä pitkä matka ja vesitarpeemme olisi kuulemma n. 1½ litraa/henkilö. Kebnen rinteillä saattaisi olla joitain liruja, mutta sen varaan ei kannata laskea yhtään mitään.
Kerroimme majapaikassa mukana olevalle opettajalle suunnitelmastamme herätä kello 5.30. Häntä se ei haitannut ja sanoipa vielä, että näinhän voitte “kostaa” nuorille, jos he ovat melunneet mielestämme liikaa. Kaveri oli muuten huiputtanut Kebnen kahdesti.
Illallisen jälkeen Elina teki meille hyvät ja tukevat eväsvoileivät. Tämän jälkeen siirryimme nukkumatin huomaan. Nuorten pulina ja kikatus sekä Miikan kuorsaus haittasi hieman Elinaa. Minä nukahdin taas melkein heti syvään uneen ja olin taivaallisen tietämätön kaikesta mölystä ympärilläni.
Tiistai 5.9.2006
Heräsimme kello 5.30. Söimme aamiaisen ja lähdimme taipaleelle suunnitelmamme mukaan vähän yli kello 7.00. Ilma oli sumuinen ja pilvet erittäin matalalla. Saapa nähdä, mikä on näkyvyys siellä ylhäällä. Reitti oli aika yksitoikkoinen aina Kittelbäckenin alajuoksulle saakka. Jöckelbäckenin ylitys siinä välissä sujui kohtuullisen helposti ja nopeasti.
Kuvan keskellä näkyy kaksi miestä kipuamassa tunturin rinnettä Kaffedaleniin.
Saavuimme lopulta Kittelsjönin rannalle, joka oli kutistunut lähes lätäköksi. Yläpuolella olevan Kittelglasiäreille oli joko kuuma kesä tai kasvihuoneilmiö tehnyt saman tempun. Jäätikkö oli supistunut rajusti. Mitähän on jäljellä Kebnekaisen jäätiköistä 20 vuoden kuluttua? Pidimme paikalla juomatauon. Paikalle ilmestyi jostain koira ja pian myös sen omistajat. He olivat suomalaisia ja kertoivat Rambo-hauvan olevan innokas kiipeilijä, mikä selvisi meille ihan konkreettisesti hieman myöhemmin.
Matka jatkui kohti Tuolpagornin ja Vierramvaren välistä satulaa. Sää oli lämmennyt ja tiukan nousun vuoksi hiki valui pitkin kasvojani. Tyhmyyksissäni en ollut ottanut mukaani otsapantaa ja sain sen vuoksi pyyhkiä silmiäni jatkuvasti.
Saavuimme lopulta satulaan, missä pidimme kuvaus-/juoma-/patukkatauon. Tuuli oli puhaltanut pilvet pois jo ennen Kittelsjöniä paljastaen maisemien koko komeuden. Tauon jälkeen matkamme jatkui yhä ylemmäs. Jos äskeinen nousu oli ollut mukamas rankka, niin siinä erehdyin.
Nousu Vierramvarren huipulle oli jyrkkä ja mikä ikävintä, kivet eivät tahtoneet pysyä paikallaan, vaan liukuivat koko ajan jalan alta pois. Tästä ilmiöstä ovat kirjoittaneet kaikki Kebnellä kävijät. Kehotin alapuolella olevia pitämään minuun sen vuoksi muutaman metrin ”hajuraon”. Saavuimme lopulta Vierramvarren huipulle, missä nautimme lounaaksi Elinan tekemiä herkullisia voileipiä.
Sää vaihtelee täällä nopeasti.
Omat jalkani olivat tässä vaiheessa aika tönköt ja väliin ne olivat krampanneet. Onneksi venyttely auttoi. Miika oli evästauolle tullessaan täysin romu, mutta virkosi eväsleipien ravitsemina jatkamaan matkaa. Tauon jälkeen jatkoimme kohti Kaffedalenia.
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Alhaalla Kaffedalenissa tapasimme suomalaisen pariskunnan ruokatauollaan. Pysähdyimme huilaamaan ja juttelimme heidän kanssaan hetken. He olivat viettäneet edellisen yön teltassa Kittelsjönin tienoilla. Yö oli ollut sään suhteen aika karmea.
Heitimme heille hyvästit ja aloimme nousta ylös Kebnen rinnettä. Monien hikisten askelien jälkeen saavuimme aika kehnossa kunnossa olevalla uudelle Topstuganille, jossa pidimme juoma- ja patukkatauon. Tuvan vieressä lojui iso narusäkillinen jätteitä, joka odotti ilmeisesti helikopterin noutoa.
Jatkoimme pian matkaa kohti vanhaa Topstugania. Sinne johtava “väylä” on erittäin rakkainen ja kivet olivat isoja. Tuvat yhdisti toisiinsa metalliputkesta tehty “aita”, jonka tarkoitus oli ilmeisesti avittaa huonossa näkyvyydessä ja myrskyssä ihmisiä tuvalta toiselle.
Ennen huippua meitä tuli vastaan neljä Ruotsin armeijan sotilasta, jotka kysyivät olimmeko menossa huipulle. Vastasimme myöntävästi ja he kysyvät onko meillä mukana jääraudat. Eihän meillä ollut. Kaverit sanoivat, että huipulle ei ole mitään asiaa ilman rautoja, sillä se on täysin jäässä.
He kertoivat jättäneensä neljä jäärautaa huipun tuntumassa olleille suomalaisille. Me voisimme laitana niitä ja palauttaa sitten heille tunturiasemalla. Kiitimme solttupoikia ja jatkoimme kohti huippua, jonne saavuimme jonkin ajan kuluttua.
Katselin sumuista huippua, joka tuntui olevan melko kaukana. Huiputukseen tehneet väittivät, että se on näköharha. Totta se oli. Huippu oli tosiasiassa erittäin lähellä. Saimme jokainen yhden raudan kenkäämme (rautoja oli nimittäin vain 4 kpl) ja hieman opastusta sen käytöstä. Meitä kehotettiin vetämään myös käsineet tai kynsikkäät käsiimme, sillä jää oli terävää kuin lasi. Uskoimme sen kun eräs kaveri näytti kädessään olevia haavoja, jotka Kebnen huippujäätikkö oli juuri lahjoittanut hänelle.
Vaikka matka ei ollut pitkä, niin liukas parinkymmenen asteen kulmassa oleva jäätikkö ja ”setsuurilla” olevat jalkani eivät tehneet siitä ihan piknik-reissua. Huiputimme lopulta Kebnekaisen kello 14.07. Matkaan oli kulunut n. 7 tuntia. Tarkoituksenamme oli ollut alun perin ottaa hömssyt huipulla, mutta jotenkin se vain jäi tekemättä. Olo oli kaikilla hyvin epätodellinen ja ”usvainen”. Näkyvyys oli huono ja tieto terävän huipun ympärillä olevista jyrkistä, satojen metrien korkuisista "pulkkamäistä" piti turhan suurelliset heilumiset kurissa.
Lähdin laskeutumaan huipulta raputekniikalla eli takaperin, sillä en oikein luottanut jääraudan remmien pitoon. Elina huuteli välillä, että käänny vasemmalle, käänny oikealle ettet putoa. Jyrkimmän laskun jälkeen käännyin lopulta ”oikeinpäin”. Näimme silloin muutamia ruotsalaisnaisia yrittämässä jäätikölle konttaamalla. Huusimme heille, että ilman rautoja on turha yrittää huipulle.
Naiset laskeutuivat takaisin kivikolle ja annoimme heille raudat. Paikalla oli myös suomalainen pariskunta, joka olisi halunnut meidän jäävän odottamaan heidän huiputustaan ja vievän raudat sitten solttupojille tunturiasemalle. Heidän matkansa vei nimittäin huiputuksen jälkeen muualle. Vastasin, että ei käy, sillä olemme jo myöhässä aikataulusta ja pyysin sopimaan asiasta ruotsalaisnaisten kanssa, jotka yöpyvät tunturiasemalla.
Lähdimme taivaltamaan hyvää vauhtia alaspäin. Huipulla ollut pilvi alkoi sataa ja piipahdimme hetkeksi vanhalle Topstuganille patukkatauolle, jossa neljä suomalaismiestä kokkasi lounasta. Juttelimme heidän kanssaan tovin ja jatkoimme sitten matkaa.
Kuulalaakerikivet aiheuttivat tälle vaarille pari vaaratonta perslaskua (ei koskenut muuhun kuin itsetuntoon), mutta muuten laskeutuminen Kaffedaleniin meni hyvin. Sadekin oli lakannut ja pidimme Kaffedalenissa vesitauon. Edessä oli kivinen, hikinen ja jyrkkä nousu Vierramvarren huipulle.
Pysähdyimme syömään siellä loput eväsleipämme. Ohitsemme porhalsi vanhalla Topstuganilla kokkaillut suomalaismiehistö. Mekin lähdimme jatkamaan matkaamme, sillä halusimme olla tunturiasemalla ennen pimeän tuloa.
Laskeutuminen alas Kittelsjönille tuntui polvissani. Lisäksi alkoi sataa oikein kunnolla. Se ei sinänsä haitannut, sillä kuorivaatteet pitivät hyvin sadetta. Ikäväkseni oma hikoiluni yhdistettynä kosteaan säähän ja siihen, etten viitsinyt laiskuuksissani pukea mikrofleeciä päälleni tauoilla aiheutti myöhemmin lievän kylmettymisen.
Huipulle ryömimällä yrittäneet ruotsalaisnaiset ohittivat meidät hieman ennen Kittelsjöniä, jossa sadekin lakkasi. Tästä oli meille hyötyä sen vuoksi, että näimme, mistä he ylittivät Kittelbäckenin, jolloin vältyimme itse etsimästä sopivaa ylityskohtaa, joten peesasimme vain heitä. Sateiden vuoksi vesimassojen kuohut olivat nyt aivan toista luokkaa verrattuna aamupäiväiseen ylitykseemme.
Reissun rankin vaihe oli nyt ohi. Jäljellä oli enää laskeutuminen laaksoon ja Jöckelbäckenin kuohujen ylitys ennen tunturiasemaa, jonne saavuimme kello 20.15. Huiputukseen kului hieman yli 13 tuntia. Olin alun perin arvellut sen kestävän kokonaisuudessaan n. 12 tuntia, mutta maisemien komeus vangitsi meidät usein ihailemaan sekä kuvaamaan niitä. No eihän tänne oltu tultu pikamarssi mielessä.
Ruotsalaiset koululaiset olivat häipyneet kongressitiloista matkoihinsa, joten olimme siellä nelistään, lukuun ottamatta illalla paikalle tullutta ruotsalaismiestä. Häntä ei juuri huomannut, sillä kaveri nukkui suurimman osan ajasta.
Roopella, Miikalla ja minulla oli tarkoitus ostaa huiputuksen kunniaksi saunaan oikein ruotsalaista starköliä (ja Elinalle siideriä), sillä folköl ei oikein tuntunut sopivan juhlatunnelmaan. Valitettavasti emme muistaneet, että rakennuksen tiloissa toimiva yhdistetty välinevuokraamo/”olutmyymälä” sulkee ovensa jo klo 20.30, joten se niistä saunakaljoista.
Onneksi tunturiasemalla on ravintola, jossa on täydet oikeudet. Saunoimme nopeasti ja saavuimme ravintolaan ”kreivin aikaan”, sillä se oli auki enää 10 minuuttia. Tilasimme baarimikolta bisset itsellemme ja siiderin Elinalle. Edellisenä iltana oli ravintolassa juhlittu pörssimeklareiden voimalla pikkutunneille saakka, minkä Elina oli kuullut erittäin hyvin. Itse olin nukkunut kuin tukki, enkä tiennyt bailaamisesta tuon taivaallista.
Tästä pörssimeklarien kokouksesta vielä sen verran, että heidän kotiinlähtöpäivänään tunturiasemalla oli ollut sankka sumu, minkä vuoksi helikopterit eivät lentäneet sinä päivänä lainkaan sinne Nikkaluoktasta. Monet meklarit joutuivat palaamaan Nikkaluoktaan tyyliin kävely-vene-kävely. Useamman heikäläisen kenkävarustus sopi valitettavasti paremmin tanssiparketille kuin kivikkopolkuun, joten meidän ei kyllä käynyt heitä lainkaan kateeksi.
Keskiviikko 6.9.2006
Heräsimme kello 7.00 ja lähdimme taivaltamaan aamutoimien ja aamiaisen jälkeen Nikkaluoktaan. Sää oli lämmin ja aurinkoinen. Idässä Nikkaluoktan suunnassa näkyi sen sijaan jo tutuksi käynyttä tummaa pilveä. Kyllä harmitti, että itsellämme oli ollut sään suhteen huonompi tuuri paitsi huiputuspäivänä. Lohdutuksena saimme sentään vangittua laakson värikästä ja komeaa ruskaa kameroiden muistikortille. Aurinko paistoi mukavasti koko matkan aina Laddujavren venelaiturille saakka, missä lepäilimme venettä odotellen.
Saavuimme järven itärantaan venelaiturille, jossa söimme lounaan. Tosin emme poropurilaisia, vaan omia eväitämme. Lap Dånalds sai tanskalaislapsista sen sijaan hyvät asiakkaat, sillä jokainen tilasi purilaisen. Tämän jälkeen lapsilauma lähti eteenpäin meidän jäädessä nautiskelemaan paikalla vielä kahvit.
Ohitimme lapset hieman ennen Nikkaluoktaa. Pian muutama mukula juoksi ohitsemme, sillä heillä oli lopussa kilpailu siitä, kuka olisi ensin perillä. Eräs kaveri ei ollut ilmeisesti tyytyväinen koko reissuun, koska sanoi toiselle ohittaessaan meidät (saksaksi ??? vaikka oli tanskalainen) että Kebne Scheisse (= vapaasti suomennettuna paska Kebne)!
Saavuimme lopulta perille Nikkaluoktaan ja reissu oli ohi. Edessä oli enää kotimatka.
Nikkaluoktassa satoi ja mietimme, pystytämmekö teltat vai vuokraammeko mökin. Telttapaikka maksoi 15 SEK henkilöltä ja kaikki mökit oli varattu. Vastaanoton/kahvilan naispuolinen työntekijä sanoi, että heillä olisi tiedossa eräs yksityishenkilö, joka vuokraisi mökkiään 700 SEK/vuorokausi. Hän varasi sen meille ja lähdimme katsomaan paikkaa, joka oli muutaman minuutin ajomatkan päässä.
Se ei viehättänyt pätkääkään. Pihalla oleva rakennus muistutti työmaakoppia, eikä siinä ollut wc:tä ja peseytymismahdollisuuksia. Nämä asiat olisi pitänyt hoitaa Nikkaluoktan leirintä/-mökkialueella erillistä maksua vastaan. Virallisella leirintäalueella ne kuuluivat telttapaikan hintaan. Pieni keittiön tapainen kyllä löytyi. Mielestämme hinta/laatusuhde ei ollut alkuunkaan kohdallaan ja mietimme mitä tekisimme.
Roope ehdotti, että soittaisimme Hannelen ja minun kavereille Ouluun ja kysyisimme yöpymismahdollisuuksia sieltä. Emmin hieman asiaa vieraskoreuttani, mutta myös siksi, että kello oli jo 19.30 (siis Ruotsin aikaa) ja matkaa Ouluun oli kuitenkin yli 500 km. Hetken pähkäilyn jälkeen soitin kuitenkin Karille, sillä sadekuurot jatkuivat ja niitä oli tulossa koko ajan lisää idästäpäin.
Kari toivotti meidät tervetulleeksi todeten, että olisimme perillä ehkä kahden aikaan yöllä. Sanoin, että kyllä me varmaan ollaan jo yhdeltä. Tajusin vasta myöhemmin, että Kari oli oikeassa, sillä kellohan on Suomessa tuntia edellä Ruotsia.
Kävimme perumassa yöpymisvarauksemme ja käänsin Rellun kohti Kiirunaa, missä tankkasin auton ja söimme Sibyllassa pikaruoat nakkeineen, muuseineen ja hampurilaisineen.
Vettä tuli matkalla välillä aika rankasti ja jouduin vesiliirtovaaran vuoksi hiljentämään aika ajoin vauhtia. Jossain vaiheessa sade lakkasi ja pääsin paahtelemaan eteenpäin kuivia leveitä teitä. Elina istui vieressäni pitäen minulle seuraa, etten nukahtaisi. Siinä ajaessani totesin muille, että ”Muuten se Nikkaluoktassa illalliseksi tarkoitettu kanapataliha taitaa olla vielä rinkassani turpoamassa”. Silloin alkoi naurattaa.
Lämmin auto, moottorin hiljainen, tasainen hurina ja radiosta tuleva musiikki tuuditti muut matkustajat paitsi Elinan horroksen tapaiseen tilaan. Elinankin nuokkui aika ajoin, mutta pinnisteli unta vastaan siihen saakka kunnes saavuimme Ouluun Suomen aikaan kello 01.55. Kari ja Outi tarjosivat suihkun, yömyssyt ja lämpimän pedin, minkä jälkeen unta ei tarvinnut kauaa houkutella.
Torstai 7.9.2006
Heräilimme pikkuhiljaa ja nousimme nauttimaan isäntäväen loihtimaa loistavaa aamiaista. Kertailimme siinä kahvia juodessamme vielä Kebnen retken tapahtumia. Aika aikaansa kutakin. Heitimme aamiaisen jälkeen hyvästit Karille ja Outille. Elina siirtyi vuorostaan Rellun puikkoihin ja huristelimme kotiin Vantaalle, jonne saavuimme illalla hieman seitsemän jälkeen.
Teksti: Eero Happonen
Kuvat: Eero Happonen, Elina ja Robert Örthén
Kuvauskalusto: 2 x Nikon D70, Nikon Coolpix 5200, Nikon Coolpix 3700
2 kommenttia:
Ihmettelin kovasti teidän rinkkojenne painoja - kiviäkö niissä oli? Itse olen pärjännyt esim. syyskuun puolessa välissä viikon Haltin vaelluksella 16,5kg lähtöpainoisella rinkalla.
Tervehdys Anonyymi ja muut, jotka ihmettelitte Kebnen-reissumme rinkkojen painoa. Ei meillä rinkoissa kiviä ollut vaan hieman liikaa ruokaa ja turhia vaihtovaatteita sekä muuta krääsää.
Savotan putkirinkat painavat myös itsessään enemmän kuin rosnat. Kameravarustukset olivat myös mukana rinkkojen painossa. Ne tekivät siinä 1,2 kg/rinkka. Savotan putkirinkkakin painaa itsessään enemmän kuin rosnat.
Tämän reissun jälkeen kantamukset ovat kyllä keventyneet.
Terveisin Retkiremmin puolesta Eero
Lähetä kommentti