Itä-Lapin jättiläinen ilta-auringossa
13.8.03 keskiviikkoilta vielä Vantaan Tikkurilassa
Petri ja Roope tulivat meille pakkaamaan rinkkoihinsa heidän osuutensa ruoasta pl. kuivatun jauhelihan ja kanan, jotka olivat vielä kuivaamoissani jää/viileä- sekä pakastinkaappitornin ilmanvaihtoventtiilien päällä. Nostimme ruoat parvekkeelle kuvausta varten, ja olihan sitä siinä. Huh huh. Rusinoita tuli ostettua ainakin liikaa, koska päiväannoksiin pakkaa-misen jälkeen sitä jäi yli 6 pakettia. Näkkärin huima määrä askarrutti myös. Tulikohan ahnehdittua sitäkin. No se nähdään sitten viikon päästä torstaina kun vaellus on takana.
14.8.03 torstaina tehtiin viimeiset valmistelut
Kävin lainaamassa Suomen Ladun Töölönlahden-paikasta Haltin 80 litran rosnarinkan, joka tuntui päällisin puolin ihan hyvältä, mutta näytti kyllä todellisen luonteensa Lapissa. Jos asia kiinnostaa, niin lue siitä tästä.
Tavaraa kertyi matkalle auton täydeltä ja matkustusmukavuuden vuoksi päätin siirtää osan siitä kuljetettavaksi 15 vuotta vanhaan, mutta hyväkuntoiseen suksiboksiini. Hain sen varastosta ja nostin Renault Lagunan Breakin kattokaiteille ja heti olikin edessäni matkamme ensimmäinen vastoinkäyminen.
Tämän uuden sukupolven Laguna Break -mallin kattokaiteet ovat leveämpiä ja korkeampia kuin edellisessä mallissa. Sen vuoksi boksini kaiteiden kiinnityslevyt ruuveineen eivät yltäneet kiinnittämään sitä kaiteisiin niin että...... arvaa harmittiko?
Kävin kysymässä läheisestä autotarvikeliikkeestä, löytyisikö Thulelta osia, joilla saisin boksin kiinni kattokaiteisiin. No, rahalla saa ja hevosella pääsee. Osapussin hinta oli yli 30 €(!!!!), mutta ei auta itku markkinoilla. Pitihän se tilata ja hakea liikkeestä lähtöpäivänä perjantaina.
15.8.03 Perjantaina vihdoinkin matkaan
Noudin tarvikepussin, jonka sisällöstä suurin osa oli minulle tarpeetonta. Mutta murheet eivät, yllätys yllätys, olleet kiinnittämisen osalta vielä ohi. Boksin sisällä olevien reikien etäisyys oli liian lyhyt ja jouduin poraamaan boksiin uudet reiät.
Tämän jälkeen nostin boksin katolle ja kiinnitin sen paikoilleen ja lastasin auton. Hain sitten Petrin ja Roopen kodeistaan ja ajoimme Töölön VR:n autojunan lastauspaikalle. Ajoin auton suoraan junaan, jonka jälkeen lähdimme tekemään vielä pikkuostokset asematunnelin kaupoissa.
Matkalla näytin vielä Roopelle missä vaunussa auto on.
Roopelle ja Petrille tuli nälkä ja eihän siinä auttanut muu kuin mennä Makkaratalossa olevaan kebab–paikkaan syömään. Itse tyydyin ohrapirtelöön, sillä olin jo syönyt kotona tukevan aterian. Tumea ei vielä näkynyt ja päätimme mennä vielä yhdelle neuvoa antavalle Helsingin rautatieaseman Eliel–ravintolaan.
Paikka oli täynnä kuin Turusen pyssy, mutta onnistuimme parkkeeraamaan itsemme kolmen opiskelijatytön pöytään. Juttelimme niitä näitä matkastamme. Tume saapui lopulta ja lähdimme pitemmittä puheitta kävelemään junalle. Tytöt toivottivat mukavaa vaellusta ja hyviä ilmoja.
Rovaniemen autopikajuna lähti aikataulun mukaan klo 21.01.Leppoisan oloinen konduktööri leimasi matkalippumme kertoen oma-aloitteisesti ravintolavaunun sijainnin toivottaen hyvää matkaa. Täydet pisteet tästä VR:lle ja sen mukavalle henkilökunnalle. Roope sulki hytin oven ja julisti, että kohta kuulisimme salaiset äänet. Ai mitkäkö?…no kolmen olutpurkin avaamisesta kuuluvat yhtäaikaiset pst-äänet. Proost!
Oluiden jälkeen lähdimme tutkimaan ravintolavaunun antimia. Eivät olleet kovin kummoisia. Tilasin itselleni pyttipannun ja oluen. Roope ja Petri ottivat saman. Tume oli erilainen nuori ja tilasi jotakin ihan muuta. Syönnin jälkeen menimme vielä hetkeksi Roopen ja Tumen hyttiin, jossa kertailimme matkaamme liittyviä asioita ennen nukkumaan menoa.
16.8.03 Lauantaina Kiilopää-Rautulampi-Lankojärvi, arvioitu matka n. 19 km
Hytkyvästi ja levottomasti nukutun yön jälkeen söimme junan ravintolavaunussa vaatimattoman aamiaisen. Olimme Rovaniemellä aikataulun mukaan klo 10.11. Sitten vain nokka kohti Kiilopäätä, jonne saavuimme klo 13.25. Sää oli puolipilvinen ja lämpötila n. + 10 º C. Sateesta ei onneksi näkynyt merkkiäkään. Kaikilla oli nälkä, joten lähdimme tutkimaan Kiilopään retkeilykeskuksen ravintolan tarjontaa.
Lompsimme ruoan jälkeen autolle. Vaihdoimme vaellusvaatteet päällemme ja tungimme Tumen rinkkaan hänen osuutensa ruoasta sekä rinkan päälle minun telttani. Aurinko paistoi pilvien välistä ja oli tyyntä. Tunnelma oli odottavan jännittävä.
Jostakin syystä sähelsimme aika kauan vaatteiden vaihto- ym. puuhissa ja olimme valmiit vasta n. klo 15.00. Punnitsimme rinkat ja niiden painot olivat seuraavat: Eeron 21 kg, Petrin 23,5 kg, Roopen 22,3 kg ja Tumen 22 kg.
Klo 15.40 olimme lähdimme kohti Niilanpään porokämppää, jonne saavuimme klo 16.40. Pidimme nuotiopaikalla tauon. Siellä oli partiotyttöjä, jotka olivat lähteneet matkaan Kakslauttaselta suuntanaan Lankojärvi. Tytöt miettivät, kannattaisiko mennä Niilan- ja Rautupään rinteitä kulkevaa latu-/ moottorikelkkauraa vai alempana olevan Tappeluvankan kautta kulkevaa merkittyä "turistireittiä" pitkin. Kerroin edellisen vaihtoehdon olevan lyhyemmän, mutta kivikkoisemman. Tytöt valitsivat jälkimmäisen ja lähtivätkin melko pian taipaleelle. Sammuttelimme nuotin ja lähdimme myös itse kiipeämään Niilanpään rinnettä kohti Kuutamokurua.
Nousu-ura oli ikävän kivikkoinen. Pidimme lyhyen tauon Kuutamokurun jälkeen Rautupään alarinteillä. Partiotytöt olivat tehneet samoin. Saavuimme Rautulammelle klo 18.20, jonka nuotiotulilla pidimme juomatauon. Juttelimme muutamia sanoja nuotiolla olevien ihmisten kanssa ja otimme suunnan kohti Lankojärveä. Partiotytöt päättivät jäädä yöksi Rautulammelle ja jatkaa matkaansa vasta huomenna.
Rautulammelta Lankojärvelle lähti aluksi useita "polkuja". Jouduimme ensin ojan väärälle- eli eteläpuolelle. Emme halunneet kahlailla vielä, joten ylitimme ojan ja jatkoimme matkaa sen pohjoispuolta pitkin. Maisemat olivat aika yksitoikkoista metsää ja ojanvartta. Käyräselkä ja Rautupää näkyivät vain silloin tällöin vastarannan puiden välistä.
Saavuimme lopulta Lankojärvelle 21.20. Ilma oli lämpimän kostea. Autiotuvassa oli tilaa. Meidän lisäksemme siellä oli vain eräs ranskalainen kaveri, joka oli tullut Tuiskukurusta aikoen jatkaa matkaansa aamulla Rautulammelle ja edelleen Kiilopäälle. Hän kertoi olevansa todella väsynyt ja nukahti melko pian tuvan lavereille. Petri ja Roope kokkasivat meille Meksikon pata-illallisen, jonka söimme vähän niin kuin yöpalana n. klo 22.30. Myöhäisestä illallisajasta tuli meille jostakin syystä tapa. Joimme jälkiruoaksi kaffet ja unen tulon edistämiseksi pienet yömyssyt. Tiskasimme astiat ja hiivimme mahdollisimman hiljaa kämppään nukkumaan.
17.8.03 Sunnuntaina Lankojärvi-Luirojärvi, arvioitu matka 20 km
Herätys oli klo 8.00, mutta kukaan ei ollut halukas nousemaan makuupussistaan. Kömmimme lopulta ylös niistä ja menimme nuotiopaikalle. Ranskan poika oli jo valmistelemassa itselleen aamiaista Suomujoen rannassa. Roope totesi ilokseen Suomen Joutsenen allergiavapaan makuupussin olevan tosiaan sitä mitä väitetään. Toinen yö pussissa ja nenä vielä auki (lukijoille tiedoksi, että Roopella on allergia).
No ei muuta kuin ylös ja puuron tekoon, jonka Petri ja Roope kokeneina Trangian käyttäjinä hoitivat koko vaelluksen ajan antaumuksella ja ammattitaidolla. Söimme puuron hyvällä ruokahalulla Olympia–juusto ja metvurstivoileipien kyydittämänä ja päälle vielä hyvät kahvit. Ranskalainen kyseli ennen lähtöään Petriltä reittiohjeita määränpäähänsä. Aamutoimet venyivät ja pääsimme taipaleelle kohti Luirojärveä vasta klo 11.30.
Halusimme mennä sinne omia polkujamme pitkin. Olimme katselleet jo kotona valmiiksi reitin, joka veisi ensin Mustakeron yli Juromapäälle ja sieltä Lupukkapään vasenta avotunturirinnettä Joukhaispäälle. Laskeutuisimme sieltä sen ja Vasanlyömäpäiden välistä kulkevalle Luirojärvelle menevälle polulle.
Kävelimme Lankojärven alapuolella olevalle kahlaamolle ja kahlasimme Suomujoen yli. Vesi oli matalalla. Etsimme kartassa näkyvän tunturin huipulle menevän purouoman ja lähdimme kiipeämään rinnettä ylös. Kartalla yhtenäinen purouoma kulki tosiasiassa useassa paikassa pitkin tunturia ja kuljimme liikaa vasemmalle. Pysähdyimme parin pienen "lammen" rannalle ja tarkistimme kartasta sijaintipaikkamme.
Otimme uuden suunnan Mustakeron ja Juromapään välissä olevalle kurulle. Ajattelimme liikkua määränpäähämme korkeuskäyrän mukaan, mutta metsäinen tunturi ja 1:50 000 oleva kartta eivät tehneet asiaa aivan helpoksi. Petri totesikin, että miksi maisemaa ei voi tehdä sellaiseksi kuin kartta on, sillä se helpottaisi tavattomasti suunnistusta. No leikki sikseen.
Saavuimme lopulta Tampakkopään, Mustakeron ja Juromapään välissä olevalle kurulle klo 13.55. Paikka oli hieno. Varsinainen kuru oli muutama sata metriä etelään. Kristallinkirkas vesi solisi pieninä putouksina Suomujoen suuntaan ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta pienten poutapilvien lomasta. Ryhdyimme lounaan tekoon ja otimme paikasta valokuvia. Peurapää nousi upeana muutama kilometri koilliseen. Viihdyimme paikassa vähän turhankin pitkään ja pääsimme lähtemään eteenpäin vasta 15.05.
Juromapään rinne oli huomattavasti ikävämpi nousta kuin kartalta näytti. Se oli pehmeän sammalikon ja aluskasvillisuuden peittämä. Siellä oli myös kuoppia ja isoja kiviä. Rinteellä oleva "oliivilehdot" (= vaivaiskoivurykelmät) pakottivat meidät muuttamaan usein kulkusuuntaamme ja arvelimme tehneemme matkan lähtöpaikastamme huipulle vähintään kahteen kertaan.
Juromapäältä oli hienot näköalat Lupukkapäälle, Joukhaispäälle, Tuiskupäälle ja Ampupäälle. Emme jääneet ihailemaan maisemia kuitenkaan pitkäksi aikaa, sillä sanonnan mukaan "kauas on pitkä matka". Laskeuduimme Juromapäältä alas sen ja Lupukkapään väliseen metsään ja nousimme viistoon Lupukkapäätä puurajalle saakka. Siellä oli tasaisen mukava kävellä. Valitettavasti Tumen vanha jalkapallossa saatu polvivamma rupesi vaivaamaan tässä vaiheessa oikein kunnolla ja annoin hänelle isältäni lainassa olleet kävelysauvat helpottamaan kulkua. Alaspäin kävellessä kipu oli kuulemma kuin polveen olisi työnnetty sukkapuikkoa. Tume kertoi, että ilman sauvoja matkan teko olisi ollut yhtä helvettiä.
Laskeuduimme alas Lupukkapäältä ja ylitimme sen ja Joukhaispään välisen ojan. Vesi on ollut koko matkan erittäin matalalla, joten ojien ylitykset olisi voitu tehdä monessa paikassa tanssikengät jalassa. Joukhaispäälle nousu oli muuten mukavaa, mutta ne "oliivilehtojen" kiertämiset tekivät matkanteon hitaaksi. Nousimme lopulta Joukhaispään länsipuolella olevalle satulalle ja Sokosti tuli näkyviin. Oli aika majesteetillisen näköinen tunturi. Tuli mieleen joku valtava valas, joka on eksynyt kuivalle maalle. Ihailimme hetken maisemia ja lähdimme laskeutumaan alas Livikkolammille, josta polku jatkui Luirojärvelle.
Lammet olivat ihan kuivat. Jatkoimme matkaa välillä melko kivistä ja juurakkoista polkua pitkin. Vähän ennen Luirojoen kahluupaikkaa ohitimme uudehkon näköiset järven länsirannalla olevat tulipaikat. Vesi oli joessa matalalla ja kahlasimme sen yli sandaalit jalassa.
Saavuimme Luirojärven Hiltoniin klo 20.55. Tupaan oli majoittunut vain yksi henkilö (siitä lisää myöhemmin). Yritimme jutella kaverin kanssa, mutta hän tuntui melko harvapuheiselta. No arvelimme, että vanha tunturisusi haluaa olla rauhassa ja lähdimme katsomaan, oliko sauna vielä lämmin. Saunan eteisen ovella oleva mies kysyi maistuisiko sauna. Vastausta ei tarvitse arvata. Kaveri heitti muutaman klapin pesään ennen kuin pukeutui ja poistui. Nautimme saunan lämpimistä löylyistä ja pulahdimme vielä jääkylmään Luirojärveen pari kertaa ennen peseytymistä ja pukeutumista. Kaikki tämä vei sen verran aikaa, että Illallinen tuli syötyä taas melko myöhään eli 22.20. Juttelimme nuotiolla tämänpäiväisestä vaellusosuudesta. Totesimme sen raskaudestaan huolimatta menneen muuten mukavasti paitsi Tumen kohdalla, jolla oli polvikivun lisäksi tullut jalkoihin viisi aika pahannäköistä vereslihalla olevaa rakkoa. Syynä siihen olivat hänen melko uudet vaelluskengät.
Tuumailimme kannattaisiko Tumen tulla mukaan huomiseksi suunnitellulle Sokostin huiputtamiselle vai olisiko hänen järkevämpää jäädä kämpille parantelemaan jalkojaan. Tume sanoi päättävänsä asian aamiaisen jälkeen. Tuvassa yöpyi meidän lisäksemme vain jo siellä alkuillasta tapaamamme tunturisusi. Saunassa tapaamamme kaveri nukkui teltassa vaimonsa kanssa.
Maanantaina 18.8.03 Luirojärvi-Sokosti-Luirojärvi, matka n. 10 km
Nousimme ylös klo 8.30. Lämpötila n. + 9 ºC. Taivas oli pilvessä mutta ei satanut. Lupukkapää ja Joukhaispää kuvastuivat komeina Luirojärven pintaan. Tänään päätimme pitää hieman löysemmän päivän ja lähdimme huiputtamaan Sokostin ilman kantamuksia. Tumen rakot olivat sen verran kipeät, että hän päätti suosiolla jäädä tavaroittemme vartijaksi. Järkevä päätös, sillä meillä oli paluumatkaa jäljellä ilman Sokostin huiputustakin n. 38 km. Juttelin tuvassa yöpyneen kaverin kanssa, samalla kun hän pakkasi rinkkaansa, joka painoi sisältöineen n. 30 kg. Ristimme tämän tosi tunturisuden leikillisesti tavarajunaksi, sillä sitä hänen täyteen lastattu rinkkansa muistutti. Kaveri kertoi olevansa 40-vuotis juhlavaelluksellaan. Vaelluksia hän tekee kolmesta kuuteen kertaan vuodessa ja tuntui tuntevan Lapin ja muutkin Pohjoiskalotin erämaa-alueet melko tarkkaan. Luirolle hän oli tullut Hammaskurulta ja lähti jatkamaan matkaansa melko pian turinatuokion jälkeen.
Lähdimme aamiaisen ja tiskin jälkeen Sokostia kohti. Ylitimme melko kuivan Sokostinojan ja kuljimme polkua pitkin kohti Jaulutuskurua. Maistelimme kurulta tulevaa vettä, joka oli hyvää ja kylmää. Kaikki Sokostilla käyneet tietävät kuinka hieno on huipulta kurua alas pieninä putouksina tuleva puro. Sen yhdessä kohdassa on melko syvä suvanto, jonka kristallinkirkas vesi houkutteli uimaan. No vesi oli kylmää ja huipulle matkaa, joten jatkoimme matkaa. Netistä lukemistani kertomuksista olin ymmärtänyt nousun olevan raskasta ja hankalaa rakkaisuuden vuoksi, mutta se sujui rinteillä olevia ruohosaarekkeita hyväksikäyttäen yllättävän helposti ja kevyesti verrattuna pari vuotta aiemmin käymälläni Terävä Nattasella. Osana tähän tunteeseen lienee se, että selistämme puuttui n. 22 kg painoinen rinkka.
Saavuimme Sokostin huipulle n. klo 13.55. Sää oli pilvipoutainen ja aika lämmin pienen tuulenvireen löyhytellessä kasvojamme. Otimme sen kunniaksi huipulla hömmsyt. Näköalat ympäristöön olivat komeat lukuun ottamatta huipun lähellä olevaa suurta aurinkopaneelia, Soneran GSM-mastoa ja huoltorakennusta. Maston takia oli puhelimen kenttävoimakkuus tapissa ja soittelimmekin sieltä kotiväelle. Alhaalla Luirojärvellä kenttä ei ollut kummoinenkaan ja puhelin pätki koko ajan. (Lankojärvellä, Tuiskukurussa ja Suomunruoktussa ei ollut muuten kenttää lainkaan eli melko turvatonta on yksinäisen ja eksyneen matkamiehen olo nykyään Lapin erämaissa ellei ole varakas ja omista satelliittipuhelinta).
Huipulle ilmestyi myös pariskunta, joka oli noussut Jaulutuskurusta etelään laskevaa rinnettä. Kertoivat sen olevan rakkaisen, eivätkä suositelleet sitä laskeutumiseen, vaikka nousi olikin sujunut heiltä helposti. Lähdimme noin puolen tunnin kuluttua laskeutumaan alaspäin ja olimme takaisin Luirolla klo 16.50. Poissa ollessamme sinne oli tullut lisää väkeä. Ryhdyimme tekemään lounasta nuotiopaikalla. Uutta vaeltajaa asteli jatkuvasti paikalle ja pian oli talo sekä piha täynnä porukkaa.
Pidimme nopean tilanneanalyysin todeten menon olevan kuin hollituvassa ja päätimme karistaa Hiltonin pölyt jaloistamme. Tumen ja Roopen ideasta suuntasimme matkamme järven länsipuolella oleville nuotiopaikoille. Siellä ei ollut ketään ja pystytimme teltat niemen nokkaan, josta näkyi Luirojärvi ja siihen heijastuva Sokosti eli maisema oli enemmän kuin kohdallaan.
Ilta oli lämmin ja alkoi hämärtyä ennen kuin pääsimme illallisen tekoon (kuten tavallista). Kuu nousi Lupukkapään ja Ukselmapään takaa ja paistoi Sokostin huipulta repaleisten pilvien välistä kun menimme vihdoin nukkumaan. Telttapaikka oli muuten hyvä, mutta meillä oli alamäki. Liu’uin pikkuhiljaa makuupussissani itsestään täyttyvän liukaspintaisen ilmapatjan ansiosta kohti teltan oviaukkoa usean kerran yön aikana. Petri kertoi ihan samaa. Seuraavalla kerralla täytyy vaihtaa ilmapatjan ja retkipatjan paikkaa keskenään siten, että karheampi retkipatja on makuupussia vasten.
Tiistaina 19.8.03 Luirojärvi-Tuiskukuru, matka n. 8 km
Kännykän herätyskello piipitti klo 8.00, mutta nousimme ylös vasta 8.30. Lämpötila oli teltan sisällä +11ºC , mutta oli ulkona melko pian + 14º C. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta Sokostin takaa ja ryhdyimme nuotiopaikalla aamiaisen tekoon. Veden lämpö oli +12º C. Kyselimme Tumelta jalkojen kuntoa. Vaitelias neljäs miehemme vastasi hiljaiseen tapaansa, että ei hätää eli ok olosuhteisiin nähden.
Pääsimme lähtemään Tuiskukurulle klo 11.20. Käännyimme kahlaamon kohdalla Luusuanvaaran yli menevälle polulle. Ampuoja tuli vastaan muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen ja pysähdyimme vesitauolle. Oja oli sekavasti merkitty karttaani kolmena uomana. Arvelimme olevamme keskimmäisen haaran kohdalla, josta polun olisi pitänyt haarautua muutaman sadan metrin päässä kahdeksi, joista oikeanpuolisen piti mennä Ampupäiden ja sen kahden huipun välistä ja vasemmanpuolisen kääntyä ensin kaakkoon, jonka jälkeen tehdä käännös länteen ja kulkea sitten Ampupäiden ja Ampukankaanvaaran välistä.
Jatkoimme matkaa suoraan, emmekä tulleet koskaan mihinkään risteykseen. Näimme vasemmalla Ampuojan vieressä jonkun polun, joka oli tekevinään kartassa mainitut kuviot. Valitsemamme polku tuntui toisaalta vievän ihan oikeaan suuntaan, sillä Ampukankaanvaara jäi vasemmalle ja Ampupäiden rakkainen etelärinne oikealle puolelle. Mietimme hetken pitäisikö mennä toiselle polulle, mutta totesimme Roopen ehdotuksen pysyä nykypolulla järkeväksi juuri edellä mainituista syistä. Ampupään nousu oli minulle ("siatsu-kyhmyn" takia) ja Tumelle aika ajoin tuskallista ja pidimme aina silloin tällöin lyhyen tauon. Tapasimme eräällä tällaisella tauolla pari todellista harmaata tunturisudetarta. Eläkkeellä olevat isoäitisiskot istuivat tauolla polun vieressä olevalla kivellä ja nauttivat auringonpaisteesta. He kertoivat olevansa 2 viikon vaelluksella päämääränään Tahvontupa, josta matka jatkuisi Sokostin itäpuolisia tuntureita myöten Paratiisikurulle ja silleen.
Tume tuntui nostavan mummeleiden äidilliset tunteet pintaan, sillä toinen heistä kysyi miksi pienimmälle (=Tume) on annettu kannettavaksi suurin ja ilmeisesti raskain rinkka. Lohdutimme heitä sillä, että rinkkamme olivat suurin piirtein samanpainoisia. Toivotimme tämän jälkeen ikinuorille mukavaa vaellusta ja jatkoimme matkaa kohti Tuiskukurua, jonne saavuimme klo 15.05.
Tuiskukuru oli maisemaltaan ja maastoltaan jotenkin lämpimän vehreän ja rehevän oloinen verrattuna moneen muuhun matkamme paikkaan. Kontrastina tähän vehmauteen sopi hyvin lännessä olevat rakkaiset Pikkutunturit. Lämpötilakin oli noussut iltapäivän mittaan peräti + 22º C saakka ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta lukuun ottamatta pientä sadekuuroa. Paikalla oli ennen meitä muutamia ihmisiä, mutta kahta laavulle yöksi jäänyttä kaverusta lukuun ottamatta he jatkoivat ruokailun jälkeen matkaansa Luirolle päin. Katselin tuvassa olevaa vieraskirjaa ja sen päivän vierailijat (15-16) olivat kaikki menossa Luirojärvelle eli tungosta tiedossa siellä.
Teimme nuotiopaikalle tulet ja ryhdyimme lounaan tekoon. Minä menin keräilemään lähistöllä näkyvät tatit pastan lisukkeeksi. Sain kerätyksi niitä muutamassa minuutissa silputtuna melkein litran. Paistoimme ne voissa ja lisäsimme pastaan. Ai että oli hyvää. Petri tosin oli erilainen nuori ja nautti pastansa Gorgonzola –juuston kanssa. Hänen mielestään sienet ovat jotakin epämääräistä tavaraa sillä nehän eivät kuulu kasvi- eikä eläinkuntaan ja siksi hän ei niitä syö. En tiedä miten se Petrin makuaisti on lapsuudesta taantunut, sillä kyllä hän silloin söi sieniä. Tume lohdutti Petriä sillä, että kyllä tämän makuaisti voi alkaa taas kehittymään uudelleen. Petrin asiasta lausumat kommentit eivät ole painokelpoisia, joten se siitä.
Lähdimme kävelemään lounaan jälkeen Tuiskukurun yläpuolella olevaa polkua pitkin eteenpäin noin kilometrin verran. Jyrkät ja korkeat olivat rinteet sen molemmin puolin, jossa tuuli varmasti tuiversi huonolla säällä niin, että sukat pyörivät vaeltajan jaloissa.
Palasimme takaisin tuvalle. Petri, Roope ja Tume ryhtyivät paistamaan meille iltapalaksi vielä makoisat räiskäleet kahvin kanssa nautittavaksi. Parhaan muotoiset teki Tume, minkä vuoksi hän voi käyttää tästä lähtien nimensä ohessa arvonimeä Maestro a lá Lättyi la Tuiskukuru.
Juttelimme vielä nuotiopaikalla pitkään nuoren parin kanssa, jolla oli mukanaan Jere –niminen bullterrieri. Rodulla on vähemmän mairitteleva maine suuren yleisön keskuudessa. Jere tuntui olevan kyllä aika leppoisaa laatua, sillä se antoi rapsuttaa itseään ja jopa kerjäsi sitä. Petri oli vähällä joutua kuitenkin sen "iltapalaksi" gorgonzolan tuoksuisten käsiensä ansiosta. No ei nyt sentään. Hauva ei vain oikein tykännyt siitä, kun Petri lähestyi sitä kämmenpuoli alaspäin ja alkoi silittää sitä korvien takaa. Hauvan häntä kyllä heilui, mutta korvat menivät luimuun ja sitten kuului kumea haukahdus. Emäntä sanoi hauvalle tiukasti että oletkos siinä ja tilanne rauhoittui.
Pariskunta aikoi jatkaa matkaansa aamulla Luirojärvelle ja ottaa nelijalkaisen ystävänsä mukaan Sokostin huiputukseen. He kysyivät mistä kannattaisi kiivetä huipulle. Neuvoimme oman kulkureittimme, mutta varoittelimme huipulla olevasta koiralle ehkä pahasta rakasta. Pariskunta meni koiran kanssa telttaan nukkumaan ja laavussa olevat kaveritkin olivat hiljentyneet, joten päätimme mennä tupaan. Roope katseli jalkojaan ja kirosi, sillä hänelle oli tullut muutama rakko jalkaan niihin kohtaan, missä ei ollut laastaria. Lämpötila laski ulkona nopeasti joka tarkoitti, että yöstä oli tulossa kylmä. Lisäsimme puita kämpän kaminaan ja menimme nukkumaan klo 23.40.
Keskiviikko 20.8.03 Tuiskukuru-Suomunruoktu, matka n. 15 km
Heräsimme klo 7.30. Lämpötila oli ulkona + 7º C ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Kävin mittaamassa Tuiskujoen lämpötilan. Se oli viileän raikas + 4º C. Söimme aamiaisen ja tiskasimme astiat. Lähdimme Suomunruoktua kohti klo 9.50.
Ylitimme Tuiskujoen ja kiipesimme Pikkutuntureille johtavaa polkua pitkin ylöspäin. Jonkin matkaa kuljettuamme tulimme polkujen risteykseen, josta vasen vei Suomujoelle Vintilätunturin vasenta reunaa hipoen ja oikea taas laskeutui Vintilänojan laaksoon. Valitsimme oikeanpuoleisen arvellen sen olevan helpompi Tumen polvelle. No ei polku hänelle mahdoton ollut, mutta kulki se sen verran ylös ja alas ojan reunaa, että välillä pidettiin taukoja. Olimme päättäneet syödä lounaan Kustunlammen nuotiopaikalla, jonne saavuimme Klo 13.25.
Paikka oli melko mukavan oloinen. Polttopuita oli riittävästi ja lammen rannalla oleva suovilla ja koivut kuvastuivat kauniina veteen. Roope ja Petri valmistivat Meksikonpadan ja maustoivat sen tuoreella kynsilaukalla. Nam nam. Siinä syödessämme kuulimme äänekästä puhetta Suomunruoktun suunnasta. Pian ohitsemme kiisikin kolme vanhempaa saksalaista herrasmiestä, jotka olivat varustautuneet mielestämme melko kevyen oloisesti. Viittoilimme heitä tulemaan nuotiolle, mutta kaverit heilauttivat kättään ja sanoivat että weiter, weiter – eteenpäin, eteenpäin ja sinne hävisivät mistä olimme itse äskettäin tulleet.
Pääsimme lähtemään Kustunlammelta klo 14.02. Polku kulki välillä Suomujoen mutkittelevaa uomaa seuraten, välillä taas pienten rosoisten kallioiden päällä joen kiemurrellessa muutama metri alempana olevassa rotkossa. Lopulta polkumme yhtyi Vintilätunturilta tulevaan polkuun. Pysähdyimme lepäilemään nuotiopaikalle ja juttelimme siellä niiden kahden edellisenä yönä Tuiskurulla laavussa nukkuneiden miesten kanssa. Olivat tulleet Vintilätunturin kautta. Oli kuulemma helpompi polku "näin vanhoille miehille" verrattuna siihen meidän käyttämäämme. No maisemat olivat meillä taas olleet paremmat, eikä heidän valitsemallaan polulla voinut täyttää vesivarantojaan.
Vanhana perhomiehenä Roope kyseli kala-asioista kavereilta. Sanoivat, ettei näin ylhäältä saa juuri mitään (olivat itse kokeneet sen), koska taimen ei pääse nousemaan Kotakönkään tälle puolelle johtuen Venäjän puolella olevan Ylä-Tuulomaan voimalaitoksen padosta. Siinä ei ole nousuportaita kaloille. Kaverit eivät aikoneet nukkua ensi yönä laavussa vaan ajattelivat viettää sen Suomunruoktun vanhassa autiotuvassa. Toivotimme heille hyvää matkaa ja jatkoimme omaamme. Linnut tarkkailivat puissa matkaamme ja törmäsimme poron pääkalloonkin. Olimme perillä Suomunruoktussa n. klo 16.00.
Roope näki jo kaukaa tutun sinisen rinkan nojaamassa tuvan ulkoseinään. Se kuului tälle tavarajunaksi ristimällemme tunturisudelle. Menimme tupaan sisään ja tervehdimme rinkan omistajaa ja kolmea vanhempaa naishenkilöä. Tuvassa oli kuumaa ja kosteaa kuin saunassa. Kyselin rouvilta minne matka eli jäävätkö yöksi vai jatkavatko. Eivät olleet kuulemma vielä päättäneet. Me sen sijaan päätimme, että emme jää siihen saunaan yöksi, vaan panemme teltat pystyyn. Läheltä löytyikin aika pehmeä ja kuiva kanervikko teltoille. Panimme tulet pystyyn nuotiopaikalle ja lämmitimme totivedet. Tunturisusikin tuli nuotiolle ja kertoi, että nyt olisi tuvassa tilaa, sillä rouvat lähtevänkin yöksi Suomujoen latvoilla Tappeluvankan alapuolella olevalle laavulle. Teltat olivat jo kuitenkin pystyssä emmekä halunneet ryhtyä heti purkuhommiin, joten päätös yöpyä niissä piti.
Näkemämme saksalaiset olivat osa ryhmästä, joka oli jakautunut kahtia. Toiseen osaan törmäsimmekin Kotalammella ja toinen osa jatkoi Vintilätunturin polkua pitkin Tuiskukurulle.
Kaveri kertoili mielenkiintoisia juttuja Lapin sodan ajoilta. Saimme tietää monia meille tuntemattomia asioita. Suomunruoktulta Kiilopäälle ja Kopsusjärveltä Kakslauttaselle menevät tieurat olivat saksalaisten joukkojen rakentamat. Joukoilla oli rintamavastuu siitä pitkälle itään. Kopsusjärvellä olevassa saaressa oli kertomusten mukaan ollut ilotalo, jonne naiset tuotiin vallatuista maista. Tunturisutemme ei ollut käynyt saaressa, koska ei omista pientä kumivenettä ja uiden matkaa on sen verran että kylmä vesi kangistaisi.
Kyselimme hänen mielipiteitään eri rinkkatyypeistä ja hän totesi hiljaisella ja pitkän vaelluskokemuksen antamalla varmuudella, että kyllä se Savotan putkirinkka on ainoa oikea näille kairoille, m.o.t. Voisi luulla, että kaveri kulkisi kairoilla vain tähtien tahtiin, mutta ei sentään. Nykytekniikka oli vahvasti mukana. Kompassin lisäksi löytyi GPS-navigaattori ja valokuvatkin otettiin nykytyyliin digikameralla. Itse olen näissä vapaa-ajan harrastuskuvausasioissa vielä sen verran vanhanaikainen, että käytän filmiä ja kehitän mv-kuvat itse, vaikka käytän tietotekniikkaa ja digikameroita työasioissa.
Trangian omistajamme Petri ja Roope päättivät siirtyä kaasuun nähtyään tunturisutemme lisälaitteen, joka on Trangian tekemä. Kaasupullo ja priimuskeitin, joka mahtuu Trangian sisään. Tehoa 3000 W verrattuna löpökäyttöiseen. Ei tarvinnut kauaa miettiä kumpi on parempi, löpö vai kaasu ainakin kesäkäytössä. Siinä tarinoidessamme pitkin iltaa oli paikalle saapunut jo aika liuta matkailijoita, ulkolaisia ja suomalaisia. He majoittuivat kaikki tupaan. Vaelluksemme ensimmäisenä päivänä Niilanpään poroerotuskämpän luona tapaamamme partiotytötkin saapuivat paikalle ja pystyttivät telttansa lähistölle. Tarinoimme keskenämme nuotiolla vielä puoleen yöhön, jonka jälkeen kömmimme telttoihin nukkumaan.
Torstai 21.8.03 Suomunruoktu-Kiilopää, matka n. 15 km
Nousimme ylös Klo 7.00 ja ryhdyimme tekemään aamiaista. Päivä alkoi aurinkoisena ja lämpötila nousi nopeasti n.+ 15º C:een. Tunturisusi kyseli meiltä huomasimmeko, että meillä oli käynyt vieraita. Kettu kuulemma oli pyörinyt aamuyöllä telttamme ympärillä ruoan jämiä etsien, mutta oli vesiperän koettuaan jolkotellut takaisin metsään. Kaveri pakkasi pian reppunsa ja jatkoi matkaansa Kiilopäälle. Aamutoimien jälkeen pakkasimme kimpsumme ja kampsumme klo 10.44 kävelimme Suomujoen yli kohti Kiilopäätä. Kumma juttu, että meillä kestää. Nousimme ylös ensimmäisinä ja lähdimme paikalta viimeisinä. Partiotytöt aikoivat mennä Rautulammen kautta Kiilopäälle.
Tie oli todella yksitoikkoinen kävellä. Pidimme hieman pitemmän tauon Suomujoen latvaojan ylityksen jälkeen. Siihen saakka polku oli Tumelle aika hyvä kävellä, mutta nyt alkoi vaikeampi yli 2 km pitkä nouseva osuus. Muutamassa kohden se oli sen verran jyrkkä, että Tumen polvi oli aika kipeä, mutta sisulla kaveri nousi vaan muiden tahdissa ylöspäin. Saavuimme lopulta risteykseen, jossa oikealle menevä merkitty polku vei Rautulammelle ja toinen Kiilopäälle. Niilanpään poroerotuskämppä näkyi n. 1½ km:n päässä ja päätimme syödä siellä lounaan. Saavuimme paikalle klo 13.35, mutta todettuamme olevamme jo niin lähellä määränpäätä, jätimme lämpimän ruoan teon sikseen ja söimme näkkäriä, meetvurstia ja sulatejuustoa sen verran, että jaksoimme Kiilopäälle. Koko matkan ajan ilmojen haltijat olivat suosineet meitä. Nyt kun vaelluksemme oli lopussa sää muuttui nopeassa tahdissa. Mustaa puhuvat pilvet vyöryivät Kiilopään itäpuolelta ylitsemme, mutta ei satanut vielä.
Kävelimme Kiilopän retkeilykeskuksen portin ali klo 14.30. Punnitsimme perillä rinkkamme ja olivathan ne laihtuneet jonkin verran. Roopen painoi 16 kg, Tumen 17 kg, Petrin 19 kg ja minun n. 17 kg.
Kävin maksamassa auton pysäköinnin ja lastasimme rensselimme ja itsemme siihen. Ajoimme Saariselälle, jossa kävimme ostamassa pientä naposteltavaa sekä saunakaljat ja kuohuviinit Alkosta sekä haimme varaamamme rivitalon avaimet. Olipa todella mukavaa olla vaihteeksi sivistyksen parissa. Sauna pantiin tietysti heti lämpiämään. Korkkasimme sitä odotellessamme yhdet oluet ja totesimme asuntomme olevan juuri sellainen mitä kairassa vajaa viikon ollut vaeltaja kaipasi.
Saunan jälkeen menimme maistamaan panimoravintolan omia tuotteita eli tuhtia tummaa ja raikasta vaaleata. Söimme vielä hyvän illallisen Teerenpesässä, jonka jälkeen menimme kämpille nukkumaan.
Aamupäivän aikana tutustuttiin kauppojen tarjontaan ja kas kenet näimme linja-autopysäkillä, tutun tunturisusikaverimme. Kertoi menevänä seuraavalla bussilla Rovaniemelle ja siitä junalla etelään. Meidän junamme lähti vasta 18.35, joten emme pitäneet kauheaa kiirettä.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin vaellus ja starttasin Rellun klo 14.00 ja käänsin nokan Rovaniemeä kohti. Ajoin auton junaan, joka lähti aikataulun mukaan kohti Helsinkiä, jonne saavuimme ajallaan lauantaiaamuna klo 7.50.
Teksti: Eero Happonen
Kuvat: Eero Happonen, Petri Happonen & Robert Örthén
Vaellusreittimme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti